Kirja #11

Lukuvuosi 2016, kirja #11

Simone de Beauvoir: Kauniit kuvat (1966, 202s., 27.1.)

Arvio: vähän vanhanaikainen, esteettinen, woolfmainen, hyvä

Sopii Helmet-kirjahaasteen kohtaan 16: Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, sillä vaikka de Beauvoir toki onkin tuttu, mä sitä lukenut ole, ja sen kaunokirjallinen tuotanto tuli vastaan kirjastossa liki täytenä yllätyksenä - suomennettuja teoksia näyttäisi olevan kymmenkunta (!).

Poikkeuksellisesti luin Kauniit kuvat ottamatta siitä mitään selville etukäteen - yleensä googlaan tutukin kirjat, luen arvosteluja, blogitekstejä ja muita mainintoja aika paljon, ennen kuin oikeastaan edes teen lukupäätöstä - mutta nyt lähdin liikkeelle takakansitekstistä: kirjan ideana olisi "kaataa kulisseja keveitten ihanteitten maailmassa". Fine.

Alkuun kirjan 3. ja 1. persoonan välillä vaihtelevaan (!) näkökulmatekniikkaan oli vaikea päästä sisälle eikä keskushenkilö Laurence, keski-iän kynnyksellä oleva kopivraitteri, kahden esiteini-ikäisen tytön äiti, ollut erottua sivuhenkilöistä. Kuitenkin varsin pian pinnallisten 60-lukuisten pariisilaisten kutsuista ja rakastajista toisiin soljuva, jokseenkin merkityksetön mutta krysanteemein, asterein ja dahlioin estetisoitu elämä veti mukaansa, ja oli helppo hahmottaa, että se nähdään nimenomaan Laurencen kokemuksen kautta. 

Laurencen ja hänen piirinsä elämä on yltäkylläistä mutta tyhjää ja välinpitämätöntä - jollakulla henkilöistä on tosissaan jopa pokkaa sanoa ääneen, että olisi mieluummin kannattanut ajaa pyöräilijän päälle kuin romuttaa auto väistämällä ojaan (!). Siihen asti kunnes hänen noin kymmenvuotias tyttärensä alkaa esittää äidilleen sen tyyppisiä kysymyksiä kuin "miksi me ollaan olemassa", Laurencen elämän syvimmät pulmat liittyvät siihen, miten myydä ihmisille mielikuvilla sellaista, mitä heillä jo on tai mitä he eivät tarvitse. Tai miten jättää rakastajansa.

Maailman ilmiselvistä epäkohdista - nälänhädästä, mielipidevangeista, diktatuureista - huolimatta kirjan henkilöt onnistuvat maalailemaan tulevaisuudestakin sellaisen kuvan, että mitään tekemättä koko maailma parinkymmenen vuoden päästä olisi jokin automaation ja koneellistumisen jälkeinen synteettisyyden auvoisa paratiisi. Ajatus sekä hymähdyttää naiiviudessaan että hyytää tarkkanäköisyydessään. 

Pohjimmiltaan kirja käsitellee eksistentiaalista ahdistusta; siitä siis kansitekstin keveät ihanteet ja kaatuvat kulissit. Pakko kuitenkin myöntää, että koska lähdin taustoitta liikkeelle, en olisi tiivistänyt kirjan sanomaa eksistentialismin alle katsomatta Googlesta. En vaikka de Beauvoir ja Sartre, jonka Inhon kaltaisia fyysisiäkin oireita Laurencen tyhjyys lopulta saa.

Kauniit kuvat on kuitenkin mielestäni valoisampi kuin esim. Inho Laurencen pannessa lopussa toivonsa lapsiinsa ja heidän toisin kasvattamiseensa. Laurence nimittäin kaiken angstinkin keskellä näkee jonkinlaisen mahdollisuuden, mutta Inhossahan eksistentiaalinen kriisi lopulta johtaa johonkin täydelliseen katoamiseen ja musertumiseen, eikö?

Pitäisikö kysyä Googlelta? :)