Kirja #93

Lukuvuosi 2016, kirja #93

Timo Parvela ja Virpi Talvitie (kuvat): Maukka ja Väykkä (2007, 128 s., 10.-30.12.): Lapselle ääneen luettua. Maukka on kissa ja Väykkä on koiria, ja niiden nimiä kantavassa kirjassa on parikymmentä piiloviisasta tarinaa niiden ystävyydestä ja yhteiselämästä. Maukka on nautiskelija, haaveilija ja unennäkijä, joka odottaa päivänä minä hyvänsä kasvattavansa siivet ja lentävänsä muuttolintujen perässä etelään, kun taas Väykkä on ahkerasti uurastava kodinhenki, joka pitää ystävysten talon pystyssä ja pöydän leivässä. Omanlaisistaan intresseistä huolimatta Maukka ja Väykkä ovat toisilleen tärkeät, ja kauniisti kirja osoittaakin, miten sekä työmyyrä että taivaanrannan maalari ovat omalla tavallaan aivan oikeassa kumpikin.

Kirja #92

Lukuvuosi 2016, kirja #92

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016, 195 s., 25.-27.12.): Kaunis, jysähtävä episodiromaani Vieraat lainaa Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta - "hänestä oli aina tuntunut siltä, että oli hyvin vaarallista elää vaikkapa vain yksi päivä" - ja antaa lämpimänä kesäiltana pienille illallisille kokoontuneiden vieraiden lipua toistensa sivuitse kuin kuumailmapallojen haalenevalla  taivaalla. Kokonaisuus on vaikuttava, ja romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä pienimuotoinen että laaja, ja sen henkilöistä piirtyy sivumäärään nähden tarkka, kokonainen kuva, paikoin jopa ehkä liian selitettykin.

Temaattisesti romaani on jäntevä; sen kasassa pitävä voima on nimenomaan se, että kiintopisteeksi rajautuu vanhemmuus ja valinnat, se mitä on ja mitä olisi voinut olla, jos ei olisi juuri näiden vanhempien lapsi tai juuri tämän lapsen vanhempi tai vanhempi ollenkaan tai jos edes saisi olla vanhempi ja niin edelleen. Tyyliltään ja kerrontatekniikaltaan romaanin eri osat puolestaan hyödyntävät vaihtelevasti eri näkökulmatekniikoita minäkerronnasta sisäiseen fokalisaatioon, ja vaikka epäyhtenäisyys vähän häiritseekin, se saattaa silti olla perusteltu ratkaisu, joka tukee romaanin ohilipumisen tunnelmaa. Kukin jakso on omansa, vaikka osa kokonaisuutta.

Käsissä on myös kerrankin sellainen kotimainen romaani, jossa lukuja ei ole otsikoitu kokijan mukaan, vaan otsikoissa voi olla mitä tahansa yhdestä sanasta (esim. Yksin) kokonaiseen virkkeeseen (esim. Mitä kaikkea olisin voinut olla). Otsikoita tutkisi mielellään tarkempaankin ja miettisi, minne kaikkialle ne avaavat ajatuksia. Juuri siinä Vieraat onkin onnistuneimmillaan, että se tuntuu hyvin pienillä vihjeillä rakentavan jotain hyvin suurta, tai ainakin paljon enemmän kuin vain pintaa.

Kirja #91

Lukuvuosi 2016, kirja #91

Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014, 595 s., 19.-25.12.): Romanttista historiallista viihdettä, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa ajan- sekä otteessaan pitävää ihmiskuvaa.

Kirja #90

Lukuvuosi 2016, kirja #90

Antti Hyry: Kurssi (1993, 159 s., 8.-9.12.): 1950-luvun alun Pohjois-Suomen koleassa kesässä nimeämätön, mutta varmasti kovin nuoren kirjailijan omakuvan oloinen lukiolaispoika suorittaa opettajansa johdolla lukion toisen vuoden matematiikan kurssia ja lukee itsekseen mm. kieliä tenttiäkseen syksyn tullen yhden vuosiluokan yli.

Ollaan nuoren miehen tajunnassa, ja romaani panee merkille sen, minkä poikakin: luonnon, päivän kulun, matemaattisen todistamisen kauneuden, oppimisen omituisuuden, kielen ja kokemuksen suhteen. Ajatus kulkee, niin kuin se kulkee, se katkeaa, haparoi, tarttuu uuteen, palaa takaisin, muistaa, ennakoi, kiintyy hetkeen. Välillä pää kirjoittaa runoa, välillä derivoi, lause kulkee. Ja vaikka en itse yritäkään saada tolkkua niistä derivaatan teoreemista, joita kirjan poika ajattelee sivu toisensa perään, nekin kulkevat miellyttävästi juuri niin kuin hyvin muotoiltu lause aina kulkee, ja tulen jälkikäteen tavattoman hyvälle mielelle, kun luen ikivanhasta kirja-arviosta (HS 4.11.1993), miten kriitikkokin yhdistää funktioiden kulun elämänkulkuun vähän sen suuntaisesti kuin itsekin lukiessani ajattelin. Vaikka en ihan loppuun asti ajatellutkaan.

Mitä sitten lienee kirjailija itse ajatellut kirjoittaessaan, sitä en arvaile, mutta sellaisen lempeän ja lohdullisen käsityksen tästä pienestä ja vähäeleisestä romaanista saa, että pikkuhiljaa kaikki jäsentyy hyvään suuntaan juuri niin kuin oikein on, vaikkei se tässä hetkessä siltä tuntuisikaan.

Kirja #89

Lukuvuosi 2016, kirja #89

Marita Lindqvist: Ellinoora +6cm, Santtu +7cm (1977, 128 s., 1.-6.12.): Lapselle ääneen luettua leppoisaa, tavallista leikki-ikäisten kasvua ilman suurta draamaa tai jatkuvaa leikinlaskua. Luvut päättyvät kivoihin riimeihin. Aikuisille bonuksena oikean elämän oikeita tyyppejä, esim. Cumuluksen treenit. 😊

Kirja #88

Lukuvuosi 2016, kirja #88

Jari Tervo: Matriarkka (2016, 446 s., 26.11.-4.12.): Luen ensimmäisen Jari Tervoni, tänä vuonna ilmestyneen Matriarkan, HS:n (15.9.2016) kriitikon mukaan tekijänsä parhaan. Ja kyllä, eläytyessään Neuvostoliiton suomalaisten kohtaloon Tervo on koskettava, taitava ja tarkkanäköinen; pidän aivan erityisesti hänen maagisesta realismistaan, joka tuo tarinaan kauniin, symbolisen tason. Tervon kieli haastaa mukavasti, kunhan vain ensin saan pääni mukautumaan lauseiden pyöritykseen. Kriitikko kuvailee tyyliä työlääksi, ja alkuun se sitä onkin. Vuosisadat vierivät vinhasti virkkeestä toiseen, ja kun juonikin etenee epäkronologisesti, saa kaltaiseni pikalukija kyllä hetken tehdä töitä pysyäkseen pyörinän kyydissä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, ja mehevästi Tervo tarinaansa iskee.

Toisaalta tarinan nykypäivään yltävät osat harovat minusta jo vähän liiankin vinhasti, ja tyyli äityy saarnaavaksi - mutta kuitenkin niin, että on vaikea sanoa, mihin saarnan kärki kohdistuu. Kriitikon mukaan kyse on siitä, ettei Tervo päästä ketään helpolla, että meissä kaikissa on niin hyvät kuin huonot puolemme ja ettei kukaan ole sen enempää syytön kuin täysin syypääkään. Minusta näin manifestoiva ja tendenssimäinen kirjoitus kuitenkin antaisi odottaa ponnekkaampaa kannanottoakin. Kyllä ryöpytyksen välistä lopulta ainakin sellainen ajankohtainen käsitys piirtyy, että aikamme rasismilla ja ylipäänsä kyvyttömyydellä sietää mitään toiseutta on syvät juuret - ja pelottavat vastineensa aivan lähihistoriassakin.

Ja tuon historian kirjoitukseen Tervo on vaikuttavan näköisen lähdeluettelon perusteella hyvin perehtynyt. Näkisin, että hyvä perehtyneisyys jos ei nyt täysin oikeuta niin ainakin vakaasti puolustaa sitä, että Tervo valtavirtasuomalaisuuden edustajana omii itselleen mahdollisuuden eläytyä vähemmistösuomalaisten kokemusmaailmaan. On juuri niin kuin HS:n kriitikkokin arvelee: jos ei yritä "nähdä vivahteita vieraassa ja asettua heidän oloihinsa", ei mitään yhteisymmärrystä voida koskaan saavuttaa. Jos ei saa eläytyä, jäädään ikuisesti jankkaamaan, ettei voi ymmärtää, koska ei voi ymmärtää. Ja ymmärtäväisyys kun nyt ehkä sitten olisi sen kitkattoman yhteiselon lähtökohta. Kai.

Kirja #86

Lukuvuosi 2016, kirja #86

Charlie Jane Anders: All the birds in the sky (2016, 430 s., 17.-25.11.): Uu, täy-del-li-nen nörttiherkku yhdistelee noituutta, taikuutta, tiedettä ja tekoälyä viihdyttävästi maailmanlopun visioihin. Vähän kuin jokin täysikasvuisten Harry Potter, kutkuttavasti melkein mahdollinen ja uskottava.