Kirja #91

Lukuvuosi 2016, kirja #91

Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014, 595 s., 19.-25.12.): Romanttista historiallista viihdettä, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa ajan- sekä otteessaan pitävää ihmiskuvaa.

Kirja #84

Lukuvuosi 2016, kirja #84

Anja Snellman: Lähestyminen (2016, 143 s., 4.11.): Snellman kirjoittaa omasta elämästään, vaihteeksi enemmän fiktioksi naamioituna. Silti lopputulos on pliisu. Tarina asiakkaansa kautta itseään terapoivasta terapeutista ei jaksa sykähdyttää, vaikka kieli kulkeekin kauniisti.

Kirja #70

Lukuvuosi 2016, kirja #70

JP Koskinen: Luciferin oppipojat (2016, 293 s., 8.-13.9.):Hesarin kriitikon mukaan Luciferin oppipojat "ei yllä kunnianhimoisiin tavoitteisiinsa", mutta minusta hän on väärässä. Tässä on komea kotimainen tieteisromaani, ei ehkä ihan tajuntaaräjäyttävä, mutta hienosti kirjoitettu ja kiinnostava.

Kirja #63

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kaverin lempikirjan, koska sitä Lempi vielä joskus on)

Kirja #63

Minna Rytisalo: Lempi (2016, 230 s., 1.-2.8.): Lukion äidinkielenopettajan täyden kympin esikoiskirja näyttää, millainen on täydellinen kotimainen romaani, sellainen, jossa jokainen osanen - toinen maailmansota, kohtalokas rakkaus, kateus, olosuhteisiin sopeutuminen, vaihtuvat kertojat ja kaunis, hiottu kieli - osuvat kohdalleen. Jopa kertojan mukaan nimetyt luvut toimivat kerrankin niin kuin niiden kuuluu toimia: ne tuovat tarinaan oikeasti uuden äänen ja näkökulman, ja lopputulos on yllättävä, kiinnostava, kiehtova.

Kirja #62

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Taskulampun valossa (= lasten nukkuessa ilta-/aamuyöntunteina hetken yhtä aikaa)

Kirja #62

Don DeLillo: Zero K (2016, 274 s., 19.-23.7.): Ajatuksia herättävä, monitahoinen, sellainen josta kirjoitetaan kiinnostavia esseitä. (Jos kirjoittaisin, kirjoittaisin televisioista, joita tässäkin kirjassa katsotaan - äänettä, ajatuksetta, kuvavirtaa ajelehtien - ja siitä, miten sää- tai liikennetietoa ja joukko-onnettomuuksia, luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja vyöryttävien äänettömien ruutujen tuijottaminen symboloi jotenkin sitä, miten ihmeellisesti yksittäisen ihmisen yksittäinen elämä aina vain etenee, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.)

Kirja #56

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Paljain jaloin)

Kirja #56

Elina Loisa: Rajantakaiset (2016, 281 s., 9.-12.7.): Arkinen ja ehkä siksi melko epädramaattinen kertomus äitiydestä ja isyydestä, pari-, ystävyys-, perhe- ja sukulaissuhteista ja menneistä lähimmäisistä.

Kirja #53

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Salaa)

Kirja #53

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016, 335 s., 22.-24.6.): Miellyttävä! Kotirouvia ja vakoojia toisen maailmansodan jälkeisessä Töölössä. Ei kovin uskalias, mutta viehättävä kirja.

Kirja #50

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjan, jossa on kuvia)

Kirja #50

Han Kang: The Vegetarian (2007, 183 s., 13.-14.6.): Vuoden Man Booker -voittaja on järisyttävä lukukokemus naisesta, joka näkee unen, ryhtyy kasvissyöjäksi ja luopuu vähitellen ihmiselämästä tullakseen puuksi. Kolmeen osaan ja kolmeen eri kokijaan jakautuva romaani on visuaalinen, ja sen upea symboliikka herättää komeita konkreettisia mielikuvia. Romaani on oudointa kirjallisuutta, jota olen aikoihin lukenut, ja niin tavattoman hyvä. Oletan, että se käsittelee pohjimmiltaan perheväkivaltaa ja kaikenlaisten pakkojen ja rooliodotusten aiheuttamia ahdistuksia, mutta en nyt väitä mitään varmaa, koska kulttuuri: kirja on ensimmäinen koskaan lukemani eteläkorealainen romaani. Hieno.

Kirja #42

Lukuvuosi 2016, kirja #42

Riku Korhonen: Lääkäriromaani (2008, 444 s., 18.-21.5.)

Arvio: Hyvin rakennettu. Pidän etenkin siitä, miten eri kertojien ja kokijoiden kuvaukset limittyvät toisiinsa; hauska detalji on esimerkiksi tekstuaalisesti etäällä toisistaan sijaitsevien mutta ajallisesti päällekkäisten lukujen aloittaminen samalla fraasilla. 

Sovitetaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja, sillä Korhonen tekee Irakin sodasta maailmanpoliittisen intertekstin päihde-, ihmissuhde- ja muissa riippuvuuksissaan päämäärättömästi ajelehtivien henkilöittensä yksityiselle elämälle.

Kirja #40

Lukuvuosi 2016, kirja #40

Anja Snellman: Antautuminen (2015, 325 s., 11.5.)

Arvio: Kevyt, helppo, laimea. Puhtaan omaelämäkerrallinen: jättää jälkeensä fiktion kaipuun. Pelkkä kirjailijan yksityiselämän kuvaus kiinnostaa kyllä - siksihän tämän lukee - mutta ei tyydytä kovin syvällisesti. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19:  Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi (no, kukapa ei haluaisi olla kirjailija joka kirjoittaa kirjailijasta joka kirjoittaa kirjailijasta jne.)

Kirja #30

Lukuvuosi 2016, kirja #30

Carol Shields: Larryn juhlat (1997, 452s., 4.-7.4.)

Arvio: Helppolukuinen, osin temaattisesti, osin kronologisesti etenevä tavallisen miehen elämäntarina, 1900-luvun lopppupuolen yksilön koko kuva: on perhesuhteita, nuoruuden kipuilua, ammattiopintoja, työpaikkoja, sosiaalista nousua, avioeroja, oman lapsen kasvua, ystävyyssuhteita, kiinnostuksenkohteita, keski-iän kriisiä.

Romaani kuvaa kiinnostavasti nimenomaan oman aikansa (1977-1997) tyypillistä keskiluokkaista ihmistä, joka on aloittanut matalalta, apulaisfloristina, mutta kivunnut korkealle, menestyväksi maisema-arkkitehdiksi, jolla on kysyntää ja tuloja mutta kuitenkin jotenkin valju ja väsähtänyt olo. Seuraavan sukupolven (1997-2017) kuva olisi erilainen, minkä vuoksi Larryn juhlat tuntuu peruslukuromaania merkittävämmältä, kestävältä teokselta, vaikka sen päähenkilö, pensaslabyrintteja (!) intohimoisesti harrastava Larry, onkin jokseenkin epäsamaistuttava hahmo. (Huvittavasti juuri, kun olen ajatellut, että enpä ole koskaan nähnyt pensaslabyrinttia, Larryn kerrotaan matkaavan seuraavaksi Suomeen (!) tutustumaan satoihin jatulintarhoihin.)

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17: Kirjassa juhlitaan.

Kirja #27

Lukuvuosi 2016, kirja #27

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (2011, 307s., 23.-28.3)

Arvio: Sitkeä yhdenpäivänromaani  pyhäinpäivän sukupäivällisistä, jonka kerronta on niin paksua tajunnanvirtaa, ettei sitä ole saada niellyksi.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1: Ruuasta kertova kirja.

Kirja #24

Lukuvuosi 2016, kirja #24

Tommi Melender: Kylmä sota. Romaani rakkaudesta. (2014, 211 s., 10.3.)

Arvio: Hauska ja älykäs, tässä ajassa tiukasti kiinni oleva avioliittoromaani, jonka kertojaminästä, päähän kohdistuneesta onnettomuudesta toipuvasta taloustieteilijä Vertti Harmajasta pidän välittömästi. Hänhän toteaa mm., ettei ymmärrä mustaa huumoria, koska se ei ole koomista vaan traagista; hän kirjoittaa mieluummin puisevia esseitä Kanavaan kuin 4550 merkkiä Hesarin Vieraskynään ja pitää aikamme keskusteluohjelmakulttuuria ajanhaaskuuna, joka kannattaisi käyttää kirjojen lukemiseen. Ja hän puntaroi aivan tosissaan, pitääkö häntä kiinni tässä maailmassa "kiinnostus jälkikeynesiläiseen taloustieteeseen vai naurettava haave rakkaudesta". Rakkauden sijaan Melenderin romaani tarjoaakin valtavan kiinnostavaa ja hyvää taloussuhdanteiden pohdintaa.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 43: Kirjassa mukana Pablo Picasso, koska s. 47 päähenkilöt käyvät keskustelun, jossa Picasso mainitaan.

Kirja #16

Lukuvuosi 2016, kirja #16

Tuula-Liina Varis: Vaimoni (2004, 357s., 15.2.)

Arvio: Kirja, jonka ahmaisee, koska juoni on koukuttava, mutta josta ei oikeastaan kuitenkaan pidä, koska kertoja on vastenmielinen ja mahdollisesti epäluotettava, tai sitten ei.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 13: Kirjan nimi on kysymys, vaikka juu, juu eihän se ole, mutta motto "Katsotaan, onko tämä totta" on, ja sen nojalla tämän lukee.

Kirja #13

Lukuvuosi 2016, kirja #13

Daniel Galera: Hyöky (2012, 420s., 8.-13.2.)

Arvio: Erittäin hyvä. Kiinnostava tarina, hyvä kerronta, tehokas kuvaus, riittävästi mysteeriä: Nimeämätön mies etsii juuriaan, itseään, naistaan, elämäänsä talveksi hiljenneessä turistikylässä, jossa on sisäänpäin kääntynyttä taikauskoisuutta ja ehkä myös hänen kauan sitten kuolleeksi uskottu isoisänsä.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 47: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (brasilialainen)

Kirja #11

Lukuvuosi 2016, kirja #11

Simone de Beauvoir: Kauniit kuvat (1966, 202s., 27.1.)

Arvio: vähän vanhanaikainen, esteettinen, woolfmainen, hyvä

Sopii Helmet-kirjahaasteen kohtaan 16: Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, sillä vaikka de Beauvoir toki onkin tuttu, mä sitä lukenut ole, ja sen kaunokirjallinen tuotanto tuli vastaan kirjastossa liki täytenä yllätyksenä - suomennettuja teoksia näyttäisi olevan kymmenkunta (!).

Poikkeuksellisesti luin Kauniit kuvat ottamatta siitä mitään selville etukäteen - yleensä googlaan tutukin kirjat, luen arvosteluja, blogitekstejä ja muita mainintoja aika paljon, ennen kuin oikeastaan edes teen lukupäätöstä - mutta nyt lähdin liikkeelle takakansitekstistä: kirjan ideana olisi "kaataa kulisseja keveitten ihanteitten maailmassa". Fine.

Alkuun kirjan 3. ja 1. persoonan välillä vaihtelevaan (!) näkökulmatekniikkaan oli vaikea päästä sisälle eikä keskushenkilö Laurence, keski-iän kynnyksellä oleva kopivraitteri, kahden esiteini-ikäisen tytön äiti, ollut erottua sivuhenkilöistä. Kuitenkin varsin pian pinnallisten 60-lukuisten pariisilaisten kutsuista ja rakastajista toisiin soljuva, jokseenkin merkityksetön mutta krysanteemein, asterein ja dahlioin estetisoitu elämä veti mukaansa, ja oli helppo hahmottaa, että se nähdään nimenomaan Laurencen kokemuksen kautta. 

Laurencen ja hänen piirinsä elämä on yltäkylläistä mutta tyhjää ja välinpitämätöntä - jollakulla henkilöistä on tosissaan jopa pokkaa sanoa ääneen, että olisi mieluummin kannattanut ajaa pyöräilijän päälle kuin romuttaa auto väistämällä ojaan (!). Siihen asti kunnes hänen noin kymmenvuotias tyttärensä alkaa esittää äidilleen sen tyyppisiä kysymyksiä kuin "miksi me ollaan olemassa", Laurencen elämän syvimmät pulmat liittyvät siihen, miten myydä ihmisille mielikuvilla sellaista, mitä heillä jo on tai mitä he eivät tarvitse. Tai miten jättää rakastajansa.

Maailman ilmiselvistä epäkohdista - nälänhädästä, mielipidevangeista, diktatuureista - huolimatta kirjan henkilöt onnistuvat maalailemaan tulevaisuudestakin sellaisen kuvan, että mitään tekemättä koko maailma parinkymmenen vuoden päästä olisi jokin automaation ja koneellistumisen jälkeinen synteettisyyden auvoisa paratiisi. Ajatus sekä hymähdyttää naiiviudessaan että hyytää tarkkanäköisyydessään. 

Pohjimmiltaan kirja käsitellee eksistentiaalista ahdistusta; siitä siis kansitekstin keveät ihanteet ja kaatuvat kulissit. Pakko kuitenkin myöntää, että koska lähdin taustoitta liikkeelle, en olisi tiivistänyt kirjan sanomaa eksistentialismin alle katsomatta Googlesta. En vaikka de Beauvoir ja Sartre, jonka Inhon kaltaisia fyysisiäkin oireita Laurencen tyhjyys lopulta saa.

Kauniit kuvat on kuitenkin mielestäni valoisampi kuin esim. Inho Laurencen pannessa lopussa toivonsa lapsiinsa ja heidän toisin kasvattamiseensa. Laurence nimittäin kaiken angstinkin keskellä näkee jonkinlaisen mahdollisuuden, mutta Inhossahan eksistentiaalinen kriisi lopulta johtaa johonkin täydelliseen katoamiseen ja musertumiseen, eikö?

Pitäisikö kysyä Googlelta? :)

Kirja #2

Lukuvuosi 2016, kirja #2

Kazuo Ishiguro: The unconsoled (1995, 535 s., 22.12.-3.1.)

Arvio: Tyydyttävä, koska kirjassa on liikaa pituutta ja liian vähän jännitettä, jotta sen sinänsä kiehtovasti kuvaama unimaailma (?) jaksaisi loppuun asti kiinnostaa. Parasta on se, miten Ishiguro onnistuu kuvaamaan unen kykyä taivuttaa aikaa ja paikkaa ja mielen kykyä hetkessä mukautua unen muuttumiseen.

Sopisi Helmet-kirjahaasteen kohtaan 5: Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman.