Näytetään tekstit, joissa on tunniste äidit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äidit. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirja #92

Lukuvuosi 2016, kirja #92
Helmi Kekkonen: Vieraat (2016, 195 s., 25.-27.12.): Kaunis, jysähtävä episodiromaani Vieraat lainaa Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta - "hänestä oli aina tuntunut siltä, että oli hyvin vaarallista elää vaikkapa vain yksi päivä" - ja antaa lämpimänä kesäiltana pienille illallisille kokoontuneiden vieraiden lipua toistensa sivuitse kuin kuumailmapallojen haalenevalla  taivaalla. Kokonaisuus on vaikuttava, ja romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä pienimuotoinen että laaja, ja sen henkilöistä piirtyy sivumäärään nähden tarkka, kokonainen kuva, paikoin jopa ehkä liian selitettykin.

Temaattisesti romaani on jäntevä; sen kasassa pitävä voima on nimenomaan se, että kiintopisteeksi rajautuu vanhemmuus ja valinnat, se mitä on ja mitä olisi voinut olla, jos ei olisi juuri näiden vanhempien lapsi tai juuri tämän lapsen vanhempi tai vanhempi ollenkaan tai jos edes saisi olla vanhempi ja niin edelleen. Tyyliltään ja kerrontatekniikaltaan romaanin eri osat puolestaan hyödyntävät vaihtelevasti eri näkökulmatekniikoita minäkerronnasta sisäiseen fokalisaatioon, ja vaikka epäyhtenäisyys vähän häiritseekin, se saattaa silti olla perusteltu ratkaisu, joka tukee romaanin ohilipumisen tunnelmaa. Kukin jakso on omansa, vaikka osa kokonaisuutta.

Käsissä on myös kerrankin sellainen kotimainen romaani, jossa lukuja ei ole otsikoitu kokijan mukaan, vaan otsikoissa voi olla mitä tahansa yhdestä sanasta (esim. Yksin) kokonaiseen virkkeeseen (esim. Mitä kaikkea olisin voinut olla). Otsikoita tutkisi mielellään tarkempaankin ja miettisi, minne kaikkialle ne avaavat ajatuksia. Juuri siinä Vieraat onkin onnistuneimmillaan, että se tuntuu hyvin pienillä vihjeillä rakentavan jotain hyvin suurta, tai ainakin paljon enemmän kuin vain pintaa.

Kirja #91

Lukuvuosi 2016, kirja #91
Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014, 595 s., 19.-25.12.): Romanttista historiallista viihdettä, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa ajan- sekä otteessaan pitävää ihmiskuvaa.

Kirja #85

Lukuvuosi 2016, kirja #85
John Steinbeck: Eedenistä itään (1952, 680 s., 5.-16.11.): Sivistyksen aukkojen paikkailua vaihteeksi Kalifornian auringon alla. Suurta ja rönsyilevää, niin hyvää kerrontaa, ikiaikaisia kysymyksiä siitä, tekeekö ihminen itsensä itse vai kantaako vain verensä perintöä. Lämminhenkinen, vaikka kyllä mua paikoin kauhistutti ihmisen käsittämätön julmuus ja raakuus ja se, miten joissakuissa kirjan henkilöissä jokin selittämätön pahuus vain tuntui kärjistyvän äärimmäisiin tekoihin ilman mitään järkeenkäypää syytä. (Vai luinkohan taas vain liian kursorisesti? Kun lukee kaksi, kolme sataa sivua aamuyöllä kolmen ja kuuden välillä, voi selkeäkin juoni muuttua mielessä vähän aukkoiseksi.)

Kirja #84

Lukuvuosi 2016, kirja #84
Anja Snellman: Lähestyminen (2016, 143 s., 4.11.): Snellman kirjoittaa omasta elämästään, vaihteeksi enemmän fiktioksi naamioituna. Silti lopputulos on pliisu. Tarina asiakkaansa kautta itseään terapoivasta terapeutista ei jaksa sykähdyttää, vaikka kieli kulkeekin kauniisti.

Kirja #77

Lukuvuosi 2016, kirja#77

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016, 110s., 20.-21.10.) "Kuka määrää, millainen on pojan keho? Kuka määrää, että tuollainen, samanlainen, noin menee lanne ja tähän rytmiin sykkii sydän. Pojan ruumis on mun, munlainen, minä." "Mä en performoi poikaa. Mä en leiki poikaa. Mä en ole dragking lavalla."

Tällaisen napakan, asiallisen, ketään syyllistämättömän, lempeän ja lopulta melko valoisankin nuortenromaanin transpojasta voisi määrätä pakolliseksi monenlaisuuden siedätyshoidoksi kaikille. Ellei nyt sitten joku ota nokkiinsa siitä, että sen kirjoittaja on oletettu cis-nainen? Sitäkin kun tuntuu nykyään vaadittavan, että kaunokirjoittajalla pitäisi olla jokin omakohtainen suhde käsittelemiinsä aiheisiin. Itse olen pyrkinyt luottamaan taustatyöhön ja eläytymiskykyyn.

Kirja #56

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Paljain jaloin)

Kirja #56

Elina Loisa: Rajantakaiset (2016, 281 s., 9.-12.7.): Arkinen ja ehkä siksi melko epädramaattinen kertomus äitiydestä ja isyydestä, pari-, ystävyys-, perhe- ja sukulaissuhteista ja menneistä lähimmäisistä.

Kirja #55

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Keltaisen kirjan)

Kirja #55

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014, 366 s., 3.-9.7.): Oi, näin kauniisti ja valoisasti voi kertoa tarinan, jossa itsetuhoisen alkoholisti-isän ja työn perässä matkustavan äidin teini-ikäinen tytär rakastuu mielisairaalaan suljettuun murhaajaan. Kauneus on kielessä ja yksityiskohdissa, ja valoisuus syntyy kronologiattomasta pysähtyneisyydestä, jossa vuodet ja vuosikymmenet elävät ikään kuin hiljakseen rinnan. Tässä kirjassa laitoshoito ei ole ruma sana, vaan etuoikeus: "Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932-1995." Niinpä.

Kirja #52

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjan ystävyydestä)

Kirja #52

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985, 188 s., 20.-21.6.): Surrealistinen unen ja valveen, aikuisen ja lapsen tajuntoja sekoittava kuvaus ihmisten välisten suhteiden julmuudesta. Etäännytys realismista toimii, ja lukukokemus on katarttinen. Tätä lisää (ja miten ihmeessä en ole jo lukenutkaan)!

Kirja #41

Lukuvuosi 2016, kirja #41
Helena Sinervo: Armonranta (2016, 403 s., 12.-15.5.)

Arvio: Ihan onnistunut  omaelämäkerrallinen sukuromaani hyödyntää monenlaisia kertojia - minäkertojina kirjailijaa itseään ja tämän puolisoa, kirjailijan isän Rauman murteella puhuttuja jaksoja, kirjailijan isänisän kirjeitä ensimmäisestä maailmansodasta jne. Sukupolvet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta aina on oleva lapsia ja vanhempia ja heidän välisiä suhteitaan.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.

Kirja #40

Lukuvuosi 2016, kirja #40
Anja Snellman: Antautuminen (2015, 325 s., 11.5.)

Arvio: Kevyt, helppo, laimea. Puhtaan omaelämäkerrallinen: jättää jälkeensä fiktion kaipuun. Pelkkä kirjailijan yksityiselämän kuvaus kiinnostaa kyllä - siksihän tämän lukee - mutta ei tyydytä kovin syvällisesti. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19:  Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi (no, kukapa ei haluaisi olla kirjailija joka kirjoittaa kirjailijasta joka kirjoittaa kirjailijasta jne.)

Kirja #39

Lukuvuosi 2016, kirja #39
Tiina Raevaara: Laukaisu (2014, 120 s.,  26.4.)

Arvio: Hyvin kirjoitettu yritys hahmottaa sitä, mikä ajaa onnettomia perheitä lopulliseen ahdinkoon. Ei tarkoituksella sensaatiohakuinen, mutta silti lukemisesta tulee vähän samanlainen tyhjä olo, kuin jos tirkistelisi tragedian yksityiskohtia jostain roskalehdestä.

Rakenteeltaan yhden päivän kattava pienoisromaani on kuitenkin hienon hallittu, vaikka Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä käyttäminen intertekstinä ei aivan aukea (ehkä siksi, etten ole itse lukenut sitä) ja vaikka paikoin ulkopuoliseksi jäävä kertojaminä tuottaakin vähän luonnoksen omaista tekstiä.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Kirja #38

Lukuvuosi 2016, kirja #38
Antti Ritvanen: Miten muistat minut (2016, 463 s., 24.-26.4.)

Arvio: Nautinnollinen lukuromaani menestyskirjailijaäitinsä ja tämän rokkikukkorakastajan varjossa pyristelevästä pojasta, jonka juhaitkosmainen kerronta luo värikästä mutta uskottavaa aikalaiskuvaa seitkytluvulta tähän päivään. Keksityt kirjat, bändit, levyt, kirjoittajat, kriitikot, mogulit ja keltaiset lehdet sommittuvat saumattomasti todellisten vastineidensa lomaan. Tunnistettavat tyypit - kuten yliopiston päärakennuksen edessä piippuaan  poltteleva kirjastoamanuenssi - myhäilyttävät. Kokonaisuus on harmittoman viihdyttävä - mutta hyvä sellainen.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22: Kirjassa mukana Marilyn Monroe, joka esiintyy s. 68 päähenkilön unessa marsuna sekä s. 207 kirjailijaäidin Keskusteluja juovikkaan kissan kanssa -kokoelman runon puhuteltavana

Kirja #36

Lukuvuosi 2016, kirja #36
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni. (2006, 238s., 19.4.)

Arvio: Älykkään hauska, täydellisen rytmikäs, dramaturgisesti jäntevä  taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta. Selkeä, valoisa kynänjälki miellyttää silmää, ja tarina nivoutuu nokkelan esseemäisesti Proustiin ja Joyceen. Oivallukset tuntuvat aidoilta, eivät teeskennellyltä nimien pudottelulta. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 11: Sarjakuvakirja.

Kirja #35

Lukuvuosi 2016, kirja #35
Jukka Behm: Dr. Mumbai (2007, 261s., 18.4.)

Arvio: Moneen suuntaan hariva yhdenpäivänromaani, jossa intialaistaustainen lastenpsykiatri ummistaa silmänsä omilta vaikeuksiltaan (juurettomuus, ontto suhde äitiin ja isään, äidin ja isän mahdolliset avio-ongelmat, raskaana oleva avovaimo ja toisaalta tämän halukas sisar,  sopeutuminen avovaimon edellisen liiton lapsiin, asioiden piilottelu, tappouhkaukset, kiire...) ja keskittyy saarnaamaan lastenkasvatuksesta - missä päähenkilö ei vaikuta järin vakuuttavalta. Päähenkillöstä piirtyy kuitenkin kokonainen, kiinnostava kuva, sillä päivän tapahtumia seurataan vain hänen tajuntansa kautta. Kirjan luvut on kivasti nimetty tapahtumakellonajan mukaan. 

Yhdenpäivänromaaniksi Dr. Mumbai on kuitenkin ängetty aivan liian täyteen kaikkea - tapahtumia, takaumia, selityksiä - mikä kyllä korostaa päähenkilön kaoottista tilannetta mutta tekee kirjasta pinnallisen ja ulkokohtaisen. Yrittäessään sanoa paljon kirja ei yhtäkkiä sanokaan yhtään mitään. Suuret teemat maahanmuutosta ja kulttuurien kohtaamisesta hukkuvat merkityksettömiin yksityiskohtiin, kuten vaikkapa siihen, että suomen kielessä on runsaasti yhdyssanoja, jotka päähenkilö on oppinut kirjoittamaan yhteen. Keskeistä? No ei. 

Lisäksi päähenkilön kielinipous tuntuu oudolta kirjassa, jonka tekstissä on paljon normienvastaisuutta. Joku edeltävä lukija on kirvoittunut korjailemaan omistusliitteen käytön epäjohdonmukaisuuksia; minua risovat jostain syystä toistuvat oudot omistamiset: Miten joku voi omistaa siniset silmät? Mikseivät ne ole jollakulla?

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4: Maahanmuuttajasta kertova kirja.

Kirja #32

Yukio Mishima: Kunnia on katkera juoma (1963, 153 s., 11.-12.4)

Arvio: Aina ajankohtainen kuvaus oman älykkyytensä hurmioittamista nuorista, jotka yli-ihmisyyskuvitelmat, luuloteltu tympääntyneisyys ja harhausko kaiken kokeneisuudesta saavat toteuttamaan ihmisvihaansa ja -halveksuntaansa äärimmäisen juomilla tavoilla. Tehokas ja kaunis, suorastaan romantillinen kirja keskittyy taustoihin, ei tekoihin. Eeva-Liisa Mannerin suomennos on taidokas ja onnistunut. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 10: Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on yksi niistä sadasta, jotka David Bowie oli luemma (http://www.kirjasampo.fi/fi/node/3868#.WGdWfcyJerU) listannut mielikirjoikseen.

Kirja #33

Lukuvuosi 2016, kirja #33
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (2015, 180s., 12.-13.4.)

Arvio: Helposti lähestyttävä ja synkistä aiheistaan huolimatta valoisa romaani käsittelee hirvittäviä lapsuudenkokemuksia, äidinrakkautta ja -rakkaudettomuutta, rotua, rasismia, ulkonäköä, selviytymisstrategioita ja sitä, miten mikään näistä ei ole yksioikoista tai itsestäänselvää. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

torstai 29. joulukuuta 2016

Kirja #25

Lukuvuosi 2016, kirja #25
Otto Lehtinen: Wurlitzer (2016, 448 s., 12.-13.3.)

Arvio: Ihan onnistunut esikoisteos, jossa kivaa sanontaa, vähän liikaa pituutta, suomalaisen kirjallisuuden tavaramerkiksi muodostunutta risteävien näkökulmien kerrontaa (milloin joku vihdoin luopuu kokijan nimellä otsikoiduista luvuista?), identiteetin etsintää ja mielestäni poikkeuksellisen hyvää transsukupuolisen kokemuksen kuvausta.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 49: Vuonna 2016 ilmestynyt kirja.

Kirja #23

Lukuvuosi 2016, kirja #23
Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010, 165 s., 9.3.)

Arvio: Erinomainen! Kaunis yhdistelmä maagista ja realistista. Suuria teemoja - sairastumista, kuolemaa, kuoleman jälkeistä elämää, perhettä, vanhempien ja lasten suhteita, sotaa, selviytymistä, uskontoa, kiintymystä, kaipausta  - käsitellään pienesti, kaikkea auki selittämättä. Kirjoitettu nuorille, mutta niin hyvin, että miellyttää aikuistakin lukijaa.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, sillä koska nuortenkirja, joku alaikäinen olisi voinut suositella tätä, vaikkei nyt oikeasti suositellutkaan, vaan ihan itse nuortenosastolta lainasin.

Kirja #19

Lukuvuosi 2016, kirja #19
Markku Pääskynen: Sielut (2015, 254s., 26.-27.2.)
Arvio: Tavattoman hyvää kieltä. Vähäeleinen yhdenpäivänromaani. Parhaimmillaan lasten ajatusmaailman kuvaajana. Ei tarina-, vaan ihmiskeskeinen teos.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 15: Kirjan kansi on mielestäsi ruma (eikä sitä yhtään paranna kirjaston tarrakaan)

Kirja #11

Lukuvuosi 2016, kirja #11
Simone de Beauvoir: Kauniit kuvat (1966, 202s., 27.1.)
Arvio: vähän vanhanaikainen, esteettinen, woolfmainen, hyvä
Sopii Helmet-kirjahaasteen kohtaan 16: Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, sillä vaikka de Beauvoir toki onkin tuttu, mä sitä lukenut ole, ja sen kaunokirjallinen tuotanto tuli vastaan kirjastossa liki täytenä yllätyksenä - suomennettuja teoksia näyttäisi olevan kymmenkunta (!).

Poikkeuksellisesti luin Kauniit kuvat ottamatta siitä mitään selville etukäteen - yleensä googlaan tutukin kirjat, luen arvosteluja, blogitekstejä ja muita mainintoja aika paljon, ennen kuin oikeastaan edes teen lukupäätöstä - mutta nyt lähdin liikkeelle takakansitekstistä: kirjan ideana olisi "kaataa kulisseja keveitten ihanteitten maailmassa". Fine.

Alkuun kirjan 3. ja 1. persoonan välillä vaihtelevaan (!) näkökulmatekniikkaan oli vaikea päästä sisälle eikä keskushenkilö Laurence, keski-iän kynnyksellä oleva kopivraitteri, kahden esiteini-ikäisen tytön äiti, ollut erottua sivuhenkilöistä. Kuitenkin varsin pian pinnallisten 60-lukuisten pariisilaisten kutsuista ja rakastajista toisiin soljuva, jokseenkin merkityksetön mutta krysanteemein, asterein ja dahlioin estetisoitu elämä veti mukaansa, ja oli helppo hahmottaa, että se nähdään nimenomaan Laurencen kokemuksen kautta. 

Laurencen ja hänen piirinsä elämä on yltäkylläistä mutta tyhjää ja välinpitämätöntä - jollakulla henkilöistä on tosissaan jopa pokkaa sanoa ääneen, että olisi mieluummin kannattanut ajaa pyöräilijän päälle kuin romuttaa auto väistämällä ojaan (!). Siihen asti kunnes hänen noin kymmenvuotias tyttärensä alkaa esittää äidilleen sen tyyppisiä kysymyksiä kuin "miksi me ollaan olemassa", Laurencen elämän syvimmät pulmat liittyvät siihen, miten myydä ihmisille mielikuvilla sellaista, mitä heillä jo on tai mitä he eivät tarvitse. Tai miten jättää rakastajansa.

Maailman ilmiselvistä epäkohdista - nälänhädästä, mielipidevangeista, diktatuureista - huolimatta kirjan henkilöt onnistuvat maalailemaan tulevaisuudestakin sellaisen kuvan, että mitään tekemättä koko maailma parinkymmenen vuoden päästä olisi jokin automaation ja koneellistumisen jälkeinen synteettisyyden auvoisa paratiisi. Ajatus sekä hymähdyttää naiiviudessaan että hyytää tarkkanäköisyydessään. 

Pohjimmiltaan kirja käsitellee eksistentiaalista ahdistusta; siitä siis kansitekstin keveät ihanteet ja kaatuvat kulissit. Pakko kuitenkin myöntää, että koska lähdin taustoitta liikkeelle, en olisi tiivistänyt kirjan sanomaa eksistentialismin alle katsomatta Googlesta. En vaikka de Beauvoir ja Sartre, jonka Inhon kaltaisia fyysisiäkin oireita Laurencen tyhjyys lopulta saa.

Kauniit kuvat on kuitenkin mielestäni valoisampi kuin esim. Inho Laurencen pannessa lopussa toivonsa lapsiinsa ja heidän toisin kasvattamiseensa. Laurence nimittäin kaiken angstinkin keskellä näkee jonkinlaisen mahdollisuuden, mutta Inhossahan eksistentiaalinen kriisi lopulta johtaa johonkin täydelliseen katoamiseen ja musertumiseen, eikö?

Pitäisikö kysyä Googlelta? :)