Kirja #93

Lukuvuosi 2016, kirja #93

Timo Parvela ja Virpi Talvitie (kuvat): Maukka ja Väykkä (2007, 128 s., 10.-30.12.): Lapselle ääneen luettua. Maukka on kissa ja Väykkä on koiria, ja niiden nimiä kantavassa kirjassa on parikymmentä piiloviisasta tarinaa niiden ystävyydestä ja yhteiselämästä. Maukka on nautiskelija, haaveilija ja unennäkijä, joka odottaa päivänä minä hyvänsä kasvattavansa siivet ja lentävänsä muuttolintujen perässä etelään, kun taas Väykkä on ahkerasti uurastava kodinhenki, joka pitää ystävysten talon pystyssä ja pöydän leivässä. Omanlaisistaan intresseistä huolimatta Maukka ja Väykkä ovat toisilleen tärkeät, ja kauniisti kirja osoittaakin, miten sekä työmyyrä että taivaanrannan maalari ovat omalla tavallaan aivan oikeassa kumpikin.

Kirja #92

Lukuvuosi 2016, kirja #92

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016, 195 s., 25.-27.12.): Kaunis, jysähtävä episodiromaani Vieraat lainaa Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta - "hänestä oli aina tuntunut siltä, että oli hyvin vaarallista elää vaikkapa vain yksi päivä" - ja antaa lämpimänä kesäiltana pienille illallisille kokoontuneiden vieraiden lipua toistensa sivuitse kuin kuumailmapallojen haalenevalla  taivaalla. Kokonaisuus on vaikuttava, ja romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä pienimuotoinen että laaja, ja sen henkilöistä piirtyy sivumäärään nähden tarkka, kokonainen kuva, paikoin jopa ehkä liian selitettykin.

Temaattisesti romaani on jäntevä; sen kasassa pitävä voima on nimenomaan se, että kiintopisteeksi rajautuu vanhemmuus ja valinnat, se mitä on ja mitä olisi voinut olla, jos ei olisi juuri näiden vanhempien lapsi tai juuri tämän lapsen vanhempi tai vanhempi ollenkaan tai jos edes saisi olla vanhempi ja niin edelleen. Tyyliltään ja kerrontatekniikaltaan romaanin eri osat puolestaan hyödyntävät vaihtelevasti eri näkökulmatekniikoita minäkerronnasta sisäiseen fokalisaatioon, ja vaikka epäyhtenäisyys vähän häiritseekin, se saattaa silti olla perusteltu ratkaisu, joka tukee romaanin ohilipumisen tunnelmaa. Kukin jakso on omansa, vaikka osa kokonaisuutta.

Käsissä on myös kerrankin sellainen kotimainen romaani, jossa lukuja ei ole otsikoitu kokijan mukaan, vaan otsikoissa voi olla mitä tahansa yhdestä sanasta (esim. Yksin) kokonaiseen virkkeeseen (esim. Mitä kaikkea olisin voinut olla). Otsikoita tutkisi mielellään tarkempaankin ja miettisi, minne kaikkialle ne avaavat ajatuksia. Juuri siinä Vieraat onkin onnistuneimmillaan, että se tuntuu hyvin pienillä vihjeillä rakentavan jotain hyvin suurta, tai ainakin paljon enemmän kuin vain pintaa.

Kirja #91

Lukuvuosi 2016, kirja #91

Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014, 595 s., 19.-25.12.): Romanttista historiallista viihdettä, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa ajan- sekä otteessaan pitävää ihmiskuvaa.

Kirja #90

Lukuvuosi 2016, kirja #90

Antti Hyry: Kurssi (1993, 159 s., 8.-9.12.): 1950-luvun alun Pohjois-Suomen koleassa kesässä nimeämätön, mutta varmasti kovin nuoren kirjailijan omakuvan oloinen lukiolaispoika suorittaa opettajansa johdolla lukion toisen vuoden matematiikan kurssia ja lukee itsekseen mm. kieliä tenttiäkseen syksyn tullen yhden vuosiluokan yli.

Ollaan nuoren miehen tajunnassa, ja romaani panee merkille sen, minkä poikakin: luonnon, päivän kulun, matemaattisen todistamisen kauneuden, oppimisen omituisuuden, kielen ja kokemuksen suhteen. Ajatus kulkee, niin kuin se kulkee, se katkeaa, haparoi, tarttuu uuteen, palaa takaisin, muistaa, ennakoi, kiintyy hetkeen. Välillä pää kirjoittaa runoa, välillä derivoi, lause kulkee. Ja vaikka en itse yritäkään saada tolkkua niistä derivaatan teoreemista, joita kirjan poika ajattelee sivu toisensa perään, nekin kulkevat miellyttävästi juuri niin kuin hyvin muotoiltu lause aina kulkee, ja tulen jälkikäteen tavattoman hyvälle mielelle, kun luen ikivanhasta kirja-arviosta (HS 4.11.1993), miten kriitikkokin yhdistää funktioiden kulun elämänkulkuun vähän sen suuntaisesti kuin itsekin lukiessani ajattelin. Vaikka en ihan loppuun asti ajatellutkaan.

Mitä sitten lienee kirjailija itse ajatellut kirjoittaessaan, sitä en arvaile, mutta sellaisen lempeän ja lohdullisen käsityksen tästä pienestä ja vähäeleisestä romaanista saa, että pikkuhiljaa kaikki jäsentyy hyvään suuntaan juuri niin kuin oikein on, vaikkei se tässä hetkessä siltä tuntuisikaan.

Kirja #89

Lukuvuosi 2016, kirja #89

Marita Lindqvist: Ellinoora +6cm, Santtu +7cm (1977, 128 s., 1.-6.12.): Lapselle ääneen luettua leppoisaa, tavallista leikki-ikäisten kasvua ilman suurta draamaa tai jatkuvaa leikinlaskua. Luvut päättyvät kivoihin riimeihin. Aikuisille bonuksena oikean elämän oikeita tyyppejä, esim. Cumuluksen treenit. 😊

Kirja #88

Lukuvuosi 2016, kirja #88

Jari Tervo: Matriarkka (2016, 446 s., 26.11.-4.12.): Luen ensimmäisen Jari Tervoni, tänä vuonna ilmestyneen Matriarkan, HS:n (15.9.2016) kriitikon mukaan tekijänsä parhaan. Ja kyllä, eläytyessään Neuvostoliiton suomalaisten kohtaloon Tervo on koskettava, taitava ja tarkkanäköinen; pidän aivan erityisesti hänen maagisesta realismistaan, joka tuo tarinaan kauniin, symbolisen tason. Tervon kieli haastaa mukavasti, kunhan vain ensin saan pääni mukautumaan lauseiden pyöritykseen. Kriitikko kuvailee tyyliä työlääksi, ja alkuun se sitä onkin. Vuosisadat vierivät vinhasti virkkeestä toiseen, ja kun juonikin etenee epäkronologisesti, saa kaltaiseni pikalukija kyllä hetken tehdä töitä pysyäkseen pyörinän kyydissä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, ja mehevästi Tervo tarinaansa iskee.

Toisaalta tarinan nykypäivään yltävät osat harovat minusta jo vähän liiankin vinhasti, ja tyyli äityy saarnaavaksi - mutta kuitenkin niin, että on vaikea sanoa, mihin saarnan kärki kohdistuu. Kriitikon mukaan kyse on siitä, ettei Tervo päästä ketään helpolla, että meissä kaikissa on niin hyvät kuin huonot puolemme ja ettei kukaan ole sen enempää syytön kuin täysin syypääkään. Minusta näin manifestoiva ja tendenssimäinen kirjoitus kuitenkin antaisi odottaa ponnekkaampaa kannanottoakin. Kyllä ryöpytyksen välistä lopulta ainakin sellainen ajankohtainen käsitys piirtyy, että aikamme rasismilla ja ylipäänsä kyvyttömyydellä sietää mitään toiseutta on syvät juuret - ja pelottavat vastineensa aivan lähihistoriassakin.

Ja tuon historian kirjoitukseen Tervo on vaikuttavan näköisen lähdeluettelon perusteella hyvin perehtynyt. Näkisin, että hyvä perehtyneisyys jos ei nyt täysin oikeuta niin ainakin vakaasti puolustaa sitä, että Tervo valtavirtasuomalaisuuden edustajana omii itselleen mahdollisuuden eläytyä vähemmistösuomalaisten kokemusmaailmaan. On juuri niin kuin HS:n kriitikkokin arvelee: jos ei yritä "nähdä vivahteita vieraassa ja asettua heidän oloihinsa", ei mitään yhteisymmärrystä voida koskaan saavuttaa. Jos ei saa eläytyä, jäädään ikuisesti jankkaamaan, ettei voi ymmärtää, koska ei voi ymmärtää. Ja ymmärtäväisyys kun nyt ehkä sitten olisi sen kitkattoman yhteiselon lähtökohta. Kai.

Kirja #86

Lukuvuosi 2016, kirja #86

Charlie Jane Anders: All the birds in the sky (2016, 430 s., 17.-25.11.): Uu, täy-del-li-nen nörttiherkku yhdistelee noituutta, taikuutta, tiedettä ja tekoälyä viihdyttävästi maailmanlopun visioihin. Vähän kuin jokin täysikasvuisten Harry Potter, kutkuttavasti melkein mahdollinen ja uskottava.

Kirja #87

Lukuvuosi 2016, kirja #87

Astrid Lindgren: Pikkuveli ja Katto-Kassinen (1955, 168 s., 25.11.-29.11.): Lapselle ääneen luettua, vanhaa mutta sillä lailla ajatonta, ettei ihan koko ajan tarvitse pysähtyä selittelemään. Kassinen on kiinnostavan ristiriitainen hahmo - asuu kiehtovasti katolla ja surraa ympäriinsä viehättävällä pikkumoottorillaan, mutta käyttäytyy niin omavaltaisesti, että en oikein pysty siitä pitämään. Sen sijaan pidän valtavasti kuvauksista, jotka saavat valoisan kevätillan kaupungin kattojen yllä nousemaan elävästi silmien eteen: "Valkoiset verhot liehuivat hiljaa edestakaisin aivan kuin ne olisivat vilkkuttaneet pienille, kalpeille tähdille kevättaivaalla." Näiden tällaisten virkkeiden vuoksi minä luen, ja tällaisten kuvien haluaisin piirtyvän lapsellekin. Tiedä sitten, mitä lapsi tästä tykkäsi, mutta kun sanoin, että nyt se kirja loppui, lapsi kysyi: "Mitä siellä Kirkkonummella [kirjastossa] oli vieläkin?", eli ymmärtääkseni pyysi lisää. 😊

Kirja #85

Lukuvuosi 2016, kirja #85

John Steinbeck: Eedenistä itään (1952, 680 s., 5.-16.11.): Sivistyksen aukkojen paikkailua vaihteeksi Kalifornian auringon alla. Suurta ja rönsyilevää, niin hyvää kerrontaa, ikiaikaisia kysymyksiä siitä, tekeekö ihminen itsensä itse vai kantaako vain verensä perintöä. Lämminhenkinen, vaikka kyllä mua paikoin kauhistutti ihmisen käsittämätön julmuus ja raakuus ja se, miten joissakuissa kirjan henkilöissä jokin selittämätön pahuus vain tuntui kärjistyvän äärimmäisiin tekoihin ilman mitään järkeenkäypää syytä. (Vai luinkohan taas vain liian kursorisesti? Kun lukee kaksi, kolme sataa sivua aamuyöllä kolmen ja kuuden välillä, voi selkeäkin juoni muuttua mielessä vähän aukkoiseksi.)

Kirja #84

Lukuvuosi 2016, kirja #84

Anja Snellman: Lähestyminen (2016, 143 s., 4.11.): Snellman kirjoittaa omasta elämästään, vaihteeksi enemmän fiktioksi naamioituna. Silti lopputulos on pliisu. Tarina asiakkaansa kautta itseään terapoivasta terapeutista ei jaksa sykähdyttää, vaikka kieli kulkeekin kauniisti.

Kirja #83

Lukuvuosi 2016, kirja #83

Jörn Donner: Presidentti (1986, 255 s., 4.11.): Luullakseni ironinen ja sarkastinen tarina toimittajasta, jonka salainen rakkaussuhde pitkäaikaiseen ja hyvin vaikutusvaltaiseen Presidenttiin halutaan julkistaa tai ainakin saattaa tutkijoiden käyttöön huippusalaiseen, kallioon louhittuun Arkistoon. Vetävä ja väkevä lukukokemus, ja huvittava, vaikka tietysti kun ajallinen etäisyys romaanin kuvaamaan Suomeen on jo hyvin pitkä, en voi olla ihan varma, kuinka kieli poskessa Donner on juttunsa kirjoittanut. Hämmentävän ajankohtainen se kuitenkin on; eikö vielä tänäkin vuonna yhden pitkäikäisen presidentin naissuhteita ole mediassa pidetty esillä?

Kirja #82

Lukuvuosi 2016, kirja #82

Joshua Gaylord: When we were animals (2015, 319 s., 1.-2.11.): Taianomainen, ja yksi parhaita koskaan lukemiani teini-iän kuvauksia - olkoonkin että lähtökohtana on esittää puberteetti jonain konkreettisesti yliluonnollisena, eläimellisten vaistojen purkautumisena aina täyden kuun aikaan.

Vähän pelkäsin, että homma lähtee käsistä ja tylsistyy joksikin geneeriseksi ihmissusifarssiksi, vaan ei, pohjimmiltaan kyseessä on kaunis ja metaforinen kirja, jossa on mestarillinen kertojanääni, erilaiseksi nuoreksi itsensä kokeva Lumen, ja koskettava kasvutarina. Tulee mieleen Aino Kallas ja Sudenmorsian, mutta vain nykyajassa ja Amerikan mantereella.

Pidän aivan erityisesti siitä, miten maantieteilijän karttoihin viehtynyt tytär kuvaa sekä fyysistä että psyykkistä että sosiaalista ympäristöään, ja miten nimet ja niiden merkitykset vyöryvät painokkaina listoina läpi tekstin: Fancy, Rosebush, Mr. Hunter, ja tietysti itse Lumen, valo, vaikka lopulta ei ehkä kuitenkaan ole varmaa, pääseekö kertoja koskaan itse lopulta valoon teini-iän synkistä syövereistä.

Kirja #81

Lukuvuosi 2016, kirja #81

Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty: Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, 88s., 27.10.-1.11.): Ensimmäisessä omalle lapselle ääneen lukemassani lastenromaanissa on parisenkymmentä parin sivun mittaista lukua, jotka liittyvät vain löyhästi toisiinsa; näin ollen se on helppo valinta ensimmäiseksi pitkäksi iltakirjaksi. Aihepiirit ovat juuri nyt lapsesta kiinnostavia: kuu, tähdet, planeettojen liikkeet, robotit, raketit, koneet ja arkisten asioiden mielikuvitukselliset käyttötavat, esimerkiksi kahvinkeitin avaruusasemana, kiinnostavat. Urpo ja Turpo lastenhuoneen kavereineen ovat lapselle tuttuja rauhallisesta ja herkästä tv-animaatiosta, joka on jotenkin vielä sympaattisempi kuin tämä kirja kuvituksineen. Kuvia ei olekaan nyt ihan joka sivulla, niin kuin aiemmin lukemissamme kirjoissa, mutta lapsi ei ainakaan tällä kertaa valita kuvien puutetta. On aika kiva huomata, että liki koko valveillaoloaikansa liikkuvaa kuvaa "pulimesta" tuijottava parivuotias jaksaa näin hyvin keskittyä pelkästään kuuntelemaan tarinaa. Odotan ehkä jo aika innolla, mitä seuraavaksi ryhdymme lukemaan nyt, kun ovi on vähän auki jo pidemmillekin tarinoille.

Kirja #80

Lukuvuosi 2016, kirja #80

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016, 402 s., 28.-31.10.): Saisio osaa ja onnistuu. Mies, ja hänen asiansa on teknisesti taitava romaani, jossa ihailtavan vähäeleisesti päähenkilön piinaavan kuumottava elämänvalhe vähä vähältä paljastetaan tai ollaan paljastamatta ja jossa äärimmilleen hiottu lause pyörittää mahdollisen syyllisyyden ja sovituksen teemaa niin, että tekee mieli lukea teos heti uudestaan nähdäkseen, paljastaako sen epäluotettava kertoja jossain rivien välissä vielä jotakin, joka ehkä ensi  lukemalta jäi huomaamatta.

Kirja #79

Lukuvuosi 2016, kirja #79

Riitta Jalonen: Kirkkaus (2016, 347 s., 24.-28.10.): Runollinen, soljuva, elämyksellinen elämäkertaromaani  uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta. Kaunis, immersiivinen.

Kirja #78

Lukuvuosi 2016, kirja #78

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus (1994, 155 s., 21.-22.10.): Yllättävän ajankohtainen, tai ehkä sitten vain ajattoman oloinen, syvällinen pienoisromaani kirjallisuudesta elävästä lukion äidinkielen opettajasta, joka erään oppitunnin jälkeen romahtaa ja joutuu käymään läpi oman elämänsä sivuhenkilöyttään.

Tällainen romaani ja sen suomentajan punniten kirjoitetut jälkisanat ovat kyllä todellista mannaa meille, jotka romaanin päähenkilön tavoin a) opetamme Ibsenin Villisorsaa (tai jotakin vastaavaa) niin usein, että osaamme sen ulkoa, b) nautimme keskustella fiktiivisistä henkilöistä kuin he olisivat todellisia, c) voimme hyvin käydä pitkiä sisäisiä monologeja siitä, mikä kaikki oikeastaan lasketaan 1920-luvun kirjallisuudeksi ja miksi, ja d) toivomme olevamme henkilöhahmo Thomas Mannin romaanissa. Edes sivuhenkilönä.

Kai näitä tällaisia joku muukin arvostaa, kun tämänkin kirjoittaja on palkittu mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Vai istuuko niissäkin pöydissä vain äikänmaikkoja? :)

Kirja #77

Lukuvuosi 2016, kirja#77

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016, 110s., 20.-21.10.) "Kuka määrää, millainen on pojan keho? Kuka määrää, että tuollainen, samanlainen, noin menee lanne ja tähän rytmiin sykkii sydän. Pojan ruumis on mun, munlainen, minä." "Mä en performoi poikaa. Mä en leiki poikaa. Mä en ole dragking lavalla."

Tällaisen napakan, asiallisen, ketään syyllistämättömän, lempeän ja lopulta melko valoisankin nuortenromaanin transpojasta voisi määrätä pakolliseksi monenlaisuuden siedätyshoidoksi kaikille. Ellei nyt sitten joku ota nokkiinsa siitä, että sen kirjoittaja on oletettu cis-nainen? Sitäkin kun tuntuu nykyään vaadittavan, että kaunokirjoittajalla pitäisi olla jokin omakohtainen suhde käsittelemiinsä aiheisiin. Itse olen pyrkinyt luottamaan taustatyöhön ja eläytymiskykyyn.

Kirja #76

KLukuvuosi 2016, kirja #76

Kim Stanley Robinson: Aurora (2015, 466 s., 1.-18.10.): Sukupolvialus palaa maahan, kertojana aluksen tietokone. Mm. evoluution rajoja, Fermin paradoksia sekä kielen ja tietoisuuden mahdollisuuksia käsitellään älyllisesti, kiinnostavasti ja vaikuttavasti.

Kirja #75

Lukuvuosi 2016, kirja #75

Anja Kauranen (Snellman): Syysprinssi (1996, 156 s., 9.10. HEL - ARN): Nuoruus ja nuori rakkaus ovat samanlaisia kaikilla vuosikymmenillä. Ne luulevat olevansa ensimmäisiä ja ainutlaatuisia, ne remuavat ja lukevat Baudelairea, ovat epävarmoja ja eksyksissä; niitä paheksutaan. Viisitoista vuotta myöhemmin niistä kirjoitetaan haikeita, vähän hämmentyneitä romaaneja, jotka vielä myöhemmin filmataan elokuviksi.

Kirja #74

Lukuvuosi 2016, kirja #74

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (2009, 202 s., 8.10.): Lähi-idän lähitulevaisuuden synkkä Nousukausi, jossa eristäytynyt eliitti elämystrippailee Toisten Todellisuudessa - joka osoittautuu sitten todella hyytävän todelliseksi todellisuudeksi. Erittäin hyvin kirjoitettu, erittäin yhteiskunnallinen, erittäin ajankohtainen.

Kirja #73

Lukuvuosi 2016, kirja #73

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (2016, 414 s., 28.9.-2.10.): Ensin riemastuttavan nautinnollinen, mutta lopussa ehkä jo vähän puuduttavaksi käyvän kokeellinen romaani, joka koostuu vain kertojan nauhoittamista keskusteluista ja tsäteistä, joissa kolmekymppinen työtön toimittaja pyristelee isänsä, ihmissuhteidensa ja oman aikansa luomasta varjosta.

Kirjoittaja taitaa puhutun kirjoitetun kielen paremmin kuin kukaan toinen koskaan - tyyliin "luen ja kirjotan melkeen vaan ENG siks semi epä fluentti internet vernacular finglish argot :p (--) haluisin kyl osata proper kirjakieltä" - ja käy henkilöidensä kautta mitä mainiointa aikalaiskeskustelua kulttuurista ja kaikesta sen ympärillä - ironisesti ja/tai ei-ironisesti. Miten vain, Rakkaus niinku naurattaa useaan otteeseen ja onnistuu ehkä sanomaan ikiaikaisesta teemastaankin jotain tuoretta.

Kirja #72

Lukuvuosi 2016, kirja #72

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015. (2015, 166 s., 16.9.): Hyvin lukenutta pohdintaa siitä, miten länsimaissa vuonna 1965 vallinnut toiveikas, tarmokas ja tulevaisuuteen luottavaisesti suhtautuva fiilis vaihtui nykyiseen ilottomaan ja apeaan ajatusmaailmaan, jonka kyllä tunnistan, vaikken ehkä ihan kokonaan allekirjoitakaan.

Uschanov tarjoaa ilmiölle useita selityksiä, joista mieleen jäävät mm. se, että kun 1900-luvun alkupuoli oli ollut niin karmiva, mikä tahansa olisi 60-luvun puolivälissä vaikuttanut paremmalta, ja se, että tiettyyn tasoon tottuminen häivyttää mielestä sen, mitä toisaalta voisi olla - esimerkiksi, kun lapsikuolleisuus on nykyään lähes nolla, ei pysty edes mieltämään, että vielä 40-luvun lopulla Suomessa menehtyi pelkästään hukkumalla vuosittain yli 250 lasta. Käsittämätöntä.

Pitkällinen jakso Yhdysvaltain politiikassa tapahtuneiden muutosten vaikutuksesta länsimaisen ajattelun - ja retoriikan - muutokseen menee kyllä minulta vähän ohi (tai sen varsinainen sanoma jää hahmottumatta), mutta muuten kirja on kyllä kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Kokonaan oma juttunsa on tietysti se, mikä Uschanov (s. 1975) ylipäätään on arvioimaan ennen omaa syntymäänsä vallinnutta kollektiivista tunnetilaa...

Kirja #71

Lukuvuosi 2016, kirja #71

Octavia E. Butler: Aamunkoitto (1987, 299 s., 13.-15.9.): Varmaotteinen, mm. laajasti ihmisyyden perimmäistä olemusta ja sukupuolisuutta tutkiskeleva tieteisromaani.

Kirja #70

Lukuvuosi 2016, kirja #70

JP Koskinen: Luciferin oppipojat (2016, 293 s., 8.-13.9.):Hesarin kriitikon mukaan Luciferin oppipojat "ei yllä kunnianhimoisiin tavoitteisiinsa", mutta minusta hän on väärässä. Tässä on komea kotimainen tieteisromaani, ei ehkä ihan tajuntaaräjäyttävä, mutta hienosti kirjoitettu ja kiinnostava.

Kirja #69

Lukuvuosi 2016, kirja #69

Herman Koch: Illallinen (2013, 340 s., 6.-7.9.): Illallinen on yhden illallisen romaani, jonka varsinainen tarina - kaamea teko, johon illallistavien veljesten teini-ikäiset lapset ovat syyllistyneet - paljastuu vähitellen ruokalajien seuratessa toisiaan ja tunnelman kiristyessä äärimmilleen, kun perheet valitsevat, miten lasten julmuuteen tulisi suhtautua: armeliaasti vai oikeudenmukaisesti, itseä säästäen vai säästämättä. Tekniikka on koukuttava, mutta tämän illallisen ahmaisusta jää vastenmielinen jälkimaku: näinkö moraalittomia me loppujen lopuksi olemme?

Kirja #68

Lukuvuosi 2016, kirja #68

Mike Pohjola: 1827 (2016, 509 s., 27.8.-4.9.): Aivan mainio, hauska ja raikas historiallinen romaani Turun palosta. Jos tuntisi historiansa paremmin, naurattaisi varmaan enemmänkin, mutta ainakin tunnistamani hahmot Runeberg, Lönnrot jne. on kuvattu niin herkullisen tavallisina tyyppeinä että ah. Ja miten kansallisromanttinen ylioppilas raahaa runonkeruumatkaltaan mukanaan elävän Väinämöisen, en kestä!

Kirja #67

Lukuvuosi 2016, kirja #67

Fjodor Dostojevski: Idiootti (1868, 954 s., 16.-26.8.): No huh! Kauniit ja rohkeat goes 1800-luvulle. Siinä sivussa myös vuolaasti inhimillisiä ajatuksia.

Kirja #66

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kivellä (ks. tausta Maija Isolan "Kivet", 1955 😊)

Kirja #66

Emma Cline: The Girls (2016, 355 s., 10.-13.8.): Vähän Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -tyyppinen teini-ikäisen tytön todellisuuspako karismaattisen vetelehtijän ja hänen haareminsa ranchille Kaliforniassa kesällä 1969. Ihan kiinnostava debyytti, mutta ei nyt niin hyvä kuin esikuvansa.

Kirja #65

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Salaisessa paikassa, sillä Härmän liikenteen linja-autoon välille Alahärmä-Seinäjoki unohtunut kirja on käynyt ties missä ennen palautumistaan mulle)

Kirja #65

Becky Chambers: The long way to a small angry planet (2015, 404 s., 25.7.-9.8.): Aivan ihanaa avaruusoopperaa: pieni sekalaisista osista ja miehistöstä koottu avaruusalus, tehtävänä tunneloida uusi reitti avaruuden käymättömille korpimaille ja rajattomasti aikaa puida miehistön ihmis- ja aliensuhteita, ei juuri muuta. Ehkä jonkun makuun vähän nössö, mutta meille pehmotrekkereille parasta lohtukirjallisuutta sitten Gene Roddenberryn.

Kirja #64

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Lempikirjailijani kirjoittaman kirjan)

Kirja #64

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (2015, 416 s., 3.-5.8.): Spekulatiivinen ja dystooppinen Atwood kirjoittaa tutuista teemoistaan: eksploitaatiosta, kontrolliyhteiskunnasta, ihmisen epätoivosta, tieteen väärinkäytöstä. Vetävä, mielikuvituksellinen - mutta myös pelottavan mahdollinen maailma.

Kirja #63

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kaverin lempikirjan, koska sitä Lempi vielä joskus on)

Kirja #63

Minna Rytisalo: Lempi (2016, 230 s., 1.-2.8.): Lukion äidinkielenopettajan täyden kympin esikoiskirja näyttää, millainen on täydellinen kotimainen romaani, sellainen, jossa jokainen osanen - toinen maailmansota, kohtalokas rakkaus, kateus, olosuhteisiin sopeutuminen, vaihtuvat kertojat ja kaunis, hiottu kieli - osuvat kohdalleen. Jopa kertojan mukaan nimetyt luvut toimivat kerrankin niin kuin niiden kuuluu toimia: ne tuovat tarinaan oikeasti uuden äänen ja näkökulman, ja lopputulos on yllättävä, kiinnostava, kiehtova.

Kirja #62

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Taskulampun valossa (= lasten nukkuessa ilta-/aamuyöntunteina hetken yhtä aikaa)

Kirja #62

Don DeLillo: Zero K (2016, 274 s., 19.-23.7.): Ajatuksia herättävä, monitahoinen, sellainen josta kirjoitetaan kiinnostavia esseitä. (Jos kirjoittaisin, kirjoittaisin televisioista, joita tässäkin kirjassa katsotaan - äänettä, ajatuksetta, kuvavirtaa ajelehtien - ja siitä, miten sää- tai liikennetietoa ja joukko-onnettomuuksia, luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja vyöryttävien äänettömien ruutujen tuijottaminen symboloi jotenkin sitä, miten ihmeellisesti yksittäisen ihmisen yksittäinen elämä aina vain etenee, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.)

Kirja #61

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Ääneen jollekin)

Kirja #61

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä. Tapaus Puolittaja. (2016, 32 s., 19.7. ad infinitum): No nyt toimii uusi Tatu ja Patu kuin veitsi voihin! Dekkarigenre on hallussa viimeistä kirjoituskoneen lyöntiä myöten, ja teksti rullaa hienosti. (Lähinnä) aikuisia, populäärikulttuurinsa tuntevia lukijoita huvittavia yksityiskohtia on herkullisesti, mutta ei liikaa. Tarina on vetävä ja joo, opettavainen niin kuin lastenkirjallisuuden sopii, mutta ei liian. Hivenen ehkä kohdeyleisöä nuorempi kuulija jaksoi hyvin kuunnella kirjan kerralla - ja huolella suorittamani ristikuulustelun perusteella oli myös pystynyt ymmärtämään kuulemansa. 😉

Kirja #57, #58, #59 ja #60

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjaston kirjan)

Kirjat #57, #58, #59 ja #60

Raisa Lardot: Raisa ja André (2015, 445 s., 12.-18.7.) sisältää teokset Andy ja Vera (1997), Hän jäi elämään (1973), Sammakkoprinssi (1987) ja Morsian (2015).

Pidän kovasti tästä Raisasta, joka kirjoittaa elämästään rakkaan, auto-onnettomuudessa pahoin vammautuneen miehensä omaishoitajana. Välillä teksti käy kaunokirjallisemmin ja epäsuoremmin (Andy ja Vera; Sammakkoprinssi), välillä vaativan omakohtaisesti (Hän jäi elämään; Morsian), mutta kuitenkin samoja teemoja pyörittäen.

Lardot kirjoittaa elämän hetkellisyydestä, kohtalosta, rakkaudesta, omistautumisesta, uhriudesta, välittämisestä, vammaisten asemasta ja oikeuksista, lähimmäisen jaksamisesta ja oman elämän tarpeellisuudesta - tai tarpeettomuudesta. Lardot'n teksti on tyylilajista riippumatta kipunoivaa, kaunista ja humorististakin, eikä kuva vammautuneen ja hänen hoitajansa rutiinien rytmittämästä arjesta ole kiillotettu, päinvastoin. Toisaalta juuri se tekeekin tästä Raisasta niin miellyttävän tuttavuuden. Elämässä on ollut jos jonkinmoista taakkaa ja murhetta, mutta selviytyjänäkin Lardot on inhimillinen ihminen vikoineen ja puutteineen ja tuskastumisineen. Ja kuitenkin niin tosi kova luu.

Kirja #56

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Paljain jaloin)

Kirja #56

Elina Loisa: Rajantakaiset (2016, 281 s., 9.-12.7.): Arkinen ja ehkä siksi melko epädramaattinen kertomus äitiydestä ja isyydestä, pari-, ystävyys-, perhe- ja sukulaissuhteista ja menneistä lähimmäisistä.

Kirja #55

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Keltaisen kirjan)

Kirja #55

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014, 366 s., 3.-9.7.): Oi, näin kauniisti ja valoisasti voi kertoa tarinan, jossa itsetuhoisen alkoholisti-isän ja työn perässä matkustavan äidin teini-ikäinen tytär rakastuu mielisairaalaan suljettuun murhaajaan. Kauneus on kielessä ja yksityiskohdissa, ja valoisuus syntyy kronologiattomasta pysähtyneisyydestä, jossa vuodet ja vuosikymmenet elävät ikään kuin hiljakseen rinnan. Tässä kirjassa laitoshoito ei ole ruma sana, vaan etuoikeus: "Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932-1995." Niinpä.

Kirja #54

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjasarjan ensimmäisen osan)

Kirja #54

Siri Pettersen: Odininlapsi. Korpinkehät-sarjan 1. osa (2013, 612 s., 29.6. - 3.7.): Erinomaisen viihdyttävää fantasiaa Hirkasta, jolla ei ole häntää maailmassa, jossa kaikilla muilla on häntä. Kirjassa kiinnostavampaa kuin päähenkilön poikkeavuus on kuitenkin sen valtaan ja uskomusjärjestemiin liittyvä kritiikki.

Kirja #53

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Salaa)

Kirja #53

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016, 335 s., 22.-24.6.): Miellyttävä! Kotirouvia ja vakoojia toisen maailmansodan jälkeisessä Töölössä. Ei kovin uskalias, mutta viehättävä kirja.

Kirja #52

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjan ystävyydestä)

Kirja #52

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985, 188 s., 20.-21.6.): Surrealistinen unen ja valveen, aikuisen ja lapsen tajuntoja sekoittava kuvaus ihmisten välisten suhteiden julmuudesta. Etäännytys realismista toimii, ja lukukokemus on katarttinen. Tätä lisää (ja miten ihmeessä en ole jo lukenutkaan)!

Kirja #51

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Jotain jännittävää)

Kirja #51

Julia Heaberlin: Black-Eyed Susans (2015, 397 s., 14.-17.6.): Viihdyttävä sarjamurhaajadekkari, kuin hyvä tv-sarja. Ei niinkään jännittävä tai pelottava kuin kiinnostava: mikä on totta ja mikä manipuloitua. Ihan näppärä ja älykkäähkö viihteeksi.

Kirja #50

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjan, jossa on kuvia)

Kirja #50

Han Kang: The Vegetarian (2007, 183 s., 13.-14.6.): Vuoden Man Booker -voittaja on järisyttävä lukukokemus naisesta, joka näkee unen, ryhtyy kasvissyöjäksi ja luopuu vähitellen ihmiselämästä tullakseen puuksi. Kolmeen osaan ja kolmeen eri kokijaan jakautuva romaani on visuaalinen, ja sen upea symboliikka herättää komeita konkreettisia mielikuvia. Romaani on oudointa kirjallisuutta, jota olen aikoihin lukenut, ja niin tavattoman hyvä. Oletan, että se käsittelee pohjimmiltaan perheväkivaltaa ja kaikenlaisten pakkojen ja rooliodotusten aiheuttamia ahdistuksia, mutta en nyt väitä mitään varmaa, koska kulttuuri: kirja on ensimmäinen koskaan lukemani eteläkorealainen romaani. Hieno.

Kirja #48 ja #49

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Huovalla)

Kirjat #48 ja #49

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (2016, 415 s., 10.-11.6.): Ei sykähdytä. Itkonen on menettänyt taikansa, ja jäljellä on ylirakentamisen puinen maku. Olisi ehkä pitänyt lukea alkuperäinen Anna minun rakastaa enemmän uudestaan; siitä muistan pitäneeni paljon.

Salla Simukka: Punainen kuin veri (2013, 264 s., 11.-12.6.): Kyllä on vetävä nuorten trilleri, ja uskottavakin. Tästä kelpaa Hollywoodia tehdä.

Kirja #47

Lukuvuosi 2016, kirja #47

Kreetta Onkeli: Kutsumus (2010, 237 s., 8. - 9.6.)

Arvio: Kutsumus on ankea ja surumielinen parodia kirjailijan ammatista ja kustannusalan kuvioista. Se ei jaksa naurattaa, vaikka tarkoitus kai olisi. Tai sitten sen karikatyyrit ovat vain omaan makuuni liian rouhevia - jos on esimerkiksi tarkoitus tölväistä nykyistä kirjallisuuskritiikkiiä, miksi tehdä se kuvittelemalla päivälehden kulttuuriosaston kirja-arvion otsikoksi "Lähde jo v**ttuun kämpästäsi, Sanelma Salminen!"? Ei kai näin epätunnistettavan alatyylinen otsikointi edes hymyilytä, kun kritiikkiä voisi piikitellä osuvamminkin?

Onkeli kirjoittaa päälauseita. Tyyli on niukka, toteava. Virkkeessä on usein vain yksi päälause, ja ylipäätään kaikenlaisia konnektoreja on käytetty vähän, jos lainkaan. Yritystä itseironiaan on; maakuntakiertueella kirjastoon kirjailijaa kuulemaan tullut lukija arvostelee tämän tyyliä: "Aivan kuin Antti Hyry kirjoittaisi yksinhuoltajan arjesta."

Mistä lie Hyry kirjoitti, mutta vähän tietysti hymähdyttää, kun Onkelin fiktiivinen minä pohdiskelee, kirjoittaisiko kolmesataasivuisen kuvauksen omakotitalon rakentamisesta vai seurasiko modernismin hengessä "grillikatoksen rakentamista". Eivät nämä hymähdyksen hetket kuitenkaan kauan kanna, ja moneen kertaan tulee kysyttyä kuin HS:n kriitikko (9.4.2010): "[M]iksi Kutsumus kannattaisi lukea?"

Sovellan Helmet-lukuhaasteen kohtaan  33: Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos, sillä vaikka Kutsumus ei toki millään muotoa ole Onkelin viimeinen eikä edes viimeisin teos, se on kuitenkin hänen toistaiseksi viimeisin aikuisille suunnattu romaaninsa ja viestii ehkä jotakin siitä, miksi Onkeli on parhaillaan opiskelemassa itselleen uutta ammattia (ks. HS 21.5.2016).

Kirja #46

Lukuvuosi 2016, kirja #46

Tuomas Nevanlinna: Hyväkuntoisena taivaaseen (1999, 276 s., 6. - 8.6.)

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36: Kokoelma esseitä tai kolumneja.

Arvio: On varsin kiinnostavaa lukea kokoelma parikymmentä vuotta sitten Nyt-liitteessä ilmestyneitä kolumneja. Noinkohan tuollaiset ajankohtaisiksi kannanotoiksi tarkoitetut tekstit ovat kestäneet aikaa? Toteaahan niiden kirjoittajakin saatesanoissaan, ettei "pelkillä peräkkäin painetuilla lehtijutuilla ole edes dokumentaarista arvoa".

Olen eri mieltä. Kyllä tämänkin kokoelman jutut vähintäänkin näyttävät, että tekstillä oli pointti jo viime vuosituhannella.

Kokoelmassa on juttuja koulutuksen digitalisaatiosta, kuntoilu- ja terveysinnosta, lihansyönnin eettisyydestä, rasismista, feminismistä - kaikki aiheita, joiden ajankohtaisuus ei ole osoittanut taantuman merkkejä. Digitalisaatiota tosin kutsutaan vielä tietoyhteiskunnaksi. Siihen varautumisesta kirjoittaja veistelee kuivan ironisesti: "[S]uojelisimme kirjastot tietokoneilta, tukisimme antikvariaatteja, lopettaisimme tietokoneopetuksen kouluissa, kieltäisimme anglismit ja lyhenteet, opettaisimme kymmenvuotiaille latinaa, kreikkaa ja arkeologiaa..." - ja kirvoittaa yhä lukijaltaan naurut.

Toisaalta aika on auttamatta ajanut paikoin kirjoittajan ohi. Esimerkiksi alentuva setämiehen asenne kasvissyöntiä tai naisasianaisia kohtaan ei kai menisi läpi missään itseään kunnioittavassa mediassa enää nykyään. Vai voisiko mielestänne vielä kirjoittaa olevansa lihansyöjä, joka ei näe siinä mitään moraalista ongelmaa, ja heittää ylimielisesti: "Pypertääkö monikin hyeena raejuustolounaita? Päättävätkö sudet syödä 'välillä vähän kevyemmin' ennen uimarantakautta?"? Tai voiko vielä kuitata tasa-arvokeskustelun toteamalla, että samalla tavoin kuin "Neuvostoliitto oli Pentagonin fantasia", miesten ylivalta on feministien harhaa? Että Lewinskyn olisi pitänyt vaieta Clintonista? Lukija piehtaroi myötähäpeässä.

Ja jos toisinaan kolumnistin heitot osoittautuvatkin oikeiksi ennalta näkemisen armolahjoiksi ("Ehkä meillä ei ole enää varaa valtioon. Ehkä tilalle astuvat palveluiden vaihdanta, harmaa talous, naapuriapu ja nettioravannahka."), niin välillä taas harotaan oikein hykerryttävästi oikeaan suuntaan, mutta väärin: "[Kirjailijalle] Skandinavia on ehdottomasti kaikkein epämielenkiintoisin paikka. Vai koittaako joskus päivä, jolloin 'cooleinta' mitä Lontoossa voi tehdä on lukea kirjoja skandinaavisesta vihasta?" 

Voi koittaa, voi koittaa.

Kirja #45

Lukuvuosi 2016, kirja #45

Nadine Gordimer: Beethoven was one-sixteenth black and other stories (2007, 178 s., 26.-30.5.)

Arvio: Aivan kaikki kokoelman yhdestätoista novelleista eivät sykähdytä - odotin esimerkiksi kielen ja identiteetin suhdetta pohtivilta novelleilta kuten "Mother Tongue" jotenkin enemmän kuin mihin niiden lyhyt muoto lopulta riittää. Kokoelmaan mahtuu kuitenkin pari muunlaista helmeä, kuten kerrassaan hauska "Tape Measure", jonka kertoja on lapamato, intensiivinen lentokonedraama "Safety Procedures" sekä kirjallisia hahmoja vilisevä "Dreaming of the Dead", jossa kertoja ilmeisesti odottaa näkevänsä unessaan jonkun hänelle läheisen edesmenneen, mutta uneksiikin mm. Susan Sontagista.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Kirja #44

Lukuvuosi 2016, kirja #44

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet. Ensimmäinen kirja. (1759, 194 s., 26.5.)

Arvio: Näitä nihil novi sub some (sic) -kirjoja, jotka ovat keksineet postmodernismin jo ennen modernismia. Varmaan multa jää nyt 1700-luvun konteksti kokonaan havaitsematta, mutta kertojan argumentointipyörittelyt ovat kuin suora ilkikurinen kannanotto nettiajan keskustelukulttuuriin, jossa asioiden sijaan puhutaan aidan olkiukoista.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: 1700-luvulla kirjoitettu kirja.

Kirja #43

Lukuvuosi 2016, kirja #43

Katri Lipson: Detroit (2016, 375 s., 24.-26.5.)

Arvio: NHL:n kiekkosankarien kohtalokkaasta ystävyydestä kertova Detroit on kyllä niin hyvä, niin hyvä: koskettava ja todenkarhea, vääjäämätön kuin antiikin tragedia, tunnistettava mutta silti aivan omanlaisensa. Siinä on paljon dialogia, mistä en aina syty, mutta joka kuljettaa tarinaa niin, että jännite säilyy, vaikka loppuratkaisun arvaakin.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31:  Olympialaisista kertova kirja (koska urheilu, ja mainitaan s. 206 :))

Kirja #42

Lukuvuosi 2016, kirja #42

Riku Korhonen: Lääkäriromaani (2008, 444 s., 18.-21.5.)

Arvio: Hyvin rakennettu. Pidän etenkin siitä, miten eri kertojien ja kokijoiden kuvaukset limittyvät toisiinsa; hauska detalji on esimerkiksi tekstuaalisesti etäällä toisistaan sijaitsevien mutta ajallisesti päällekkäisten lukujen aloittaminen samalla fraasilla. 

Sovitetaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja, sillä Korhonen tekee Irakin sodasta maailmanpoliittisen intertekstin päihde-, ihmissuhde- ja muissa riippuvuuksissaan päämäärättömästi ajelehtivien henkilöittensä yksityiselle elämälle.

Kirja #41

Lukuvuosi 2016, kirja #41

Helena Sinervo: Armonranta (2016, 403 s., 12.-15.5.)

Arvio: Ihan onnistunut  omaelämäkerrallinen sukuromaani hyödyntää monenlaisia kertojia - minäkertojina kirjailijaa itseään ja tämän puolisoa, kirjailijan isän Rauman murteella puhuttuja jaksoja, kirjailijan isänisän kirjeitä ensimmäisestä maailmansodasta jne. Sukupolvet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta aina on oleva lapsia ja vanhempia ja heidän välisiä suhteitaan.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.

Kirja #40

Lukuvuosi 2016, kirja #40

Anja Snellman: Antautuminen (2015, 325 s., 11.5.)

Arvio: Kevyt, helppo, laimea. Puhtaan omaelämäkerrallinen: jättää jälkeensä fiktion kaipuun. Pelkkä kirjailijan yksityiselämän kuvaus kiinnostaa kyllä - siksihän tämän lukee - mutta ei tyydytä kovin syvällisesti. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19:  Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi (no, kukapa ei haluaisi olla kirjailija joka kirjoittaa kirjailijasta joka kirjoittaa kirjailijasta jne.)