Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirja #92

Lukuvuosi 2016, kirja #92
Helmi Kekkonen: Vieraat (2016, 195 s., 25.-27.12.): Kaunis, jysähtävä episodiromaani Vieraat lainaa Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta - "hänestä oli aina tuntunut siltä, että oli hyvin vaarallista elää vaikkapa vain yksi päivä" - ja antaa lämpimänä kesäiltana pienille illallisille kokoontuneiden vieraiden lipua toistensa sivuitse kuin kuumailmapallojen haalenevalla  taivaalla. Kokonaisuus on vaikuttava, ja romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä pienimuotoinen että laaja, ja sen henkilöistä piirtyy sivumäärään nähden tarkka, kokonainen kuva, paikoin jopa ehkä liian selitettykin.

Temaattisesti romaani on jäntevä; sen kasassa pitävä voima on nimenomaan se, että kiintopisteeksi rajautuu vanhemmuus ja valinnat, se mitä on ja mitä olisi voinut olla, jos ei olisi juuri näiden vanhempien lapsi tai juuri tämän lapsen vanhempi tai vanhempi ollenkaan tai jos edes saisi olla vanhempi ja niin edelleen. Tyyliltään ja kerrontatekniikaltaan romaanin eri osat puolestaan hyödyntävät vaihtelevasti eri näkökulmatekniikoita minäkerronnasta sisäiseen fokalisaatioon, ja vaikka epäyhtenäisyys vähän häiritseekin, se saattaa silti olla perusteltu ratkaisu, joka tukee romaanin ohilipumisen tunnelmaa. Kukin jakso on omansa, vaikka osa kokonaisuutta.

Käsissä on myös kerrankin sellainen kotimainen romaani, jossa lukuja ei ole otsikoitu kokijan mukaan, vaan otsikoissa voi olla mitä tahansa yhdestä sanasta (esim. Yksin) kokonaiseen virkkeeseen (esim. Mitä kaikkea olisin voinut olla). Otsikoita tutkisi mielellään tarkempaankin ja miettisi, minne kaikkialle ne avaavat ajatuksia. Juuri siinä Vieraat onkin onnistuneimmillaan, että se tuntuu hyvin pienillä vihjeillä rakentavan jotain hyvin suurta, tai ainakin paljon enemmän kuin vain pintaa.

Kirja #89

Lukuvuosi 2016, kirja #89
Marita Lindqvist: Ellinoora +6cm, Santtu +7cm (1977, 128 s., 1.-6.12.): Lapselle ääneen luettua leppoisaa, tavallista leikki-ikäisten kasvua ilman suurta draamaa tai jatkuvaa leikinlaskua. Luvut päättyvät kivoihin riimeihin. Aikuisille bonuksena oikean elämän oikeita tyyppejä, esim. Cumuluksen treenit. 😊

Kirja #85

Lukuvuosi 2016, kirja #85
John Steinbeck: Eedenistä itään (1952, 680 s., 5.-16.11.): Sivistyksen aukkojen paikkailua vaihteeksi Kalifornian auringon alla. Suurta ja rönsyilevää, niin hyvää kerrontaa, ikiaikaisia kysymyksiä siitä, tekeekö ihminen itsensä itse vai kantaako vain verensä perintöä. Lämminhenkinen, vaikka kyllä mua paikoin kauhistutti ihmisen käsittämätön julmuus ja raakuus ja se, miten joissakuissa kirjan henkilöissä jokin selittämätön pahuus vain tuntui kärjistyvän äärimmäisiin tekoihin ilman mitään järkeenkäypää syytä. (Vai luinkohan taas vain liian kursorisesti? Kun lukee kaksi, kolme sataa sivua aamuyöllä kolmen ja kuuden välillä, voi selkeäkin juoni muuttua mielessä vähän aukkoiseksi.)

Kirja #84

Lukuvuosi 2016, kirja #84
Anja Snellman: Lähestyminen (2016, 143 s., 4.11.): Snellman kirjoittaa omasta elämästään, vaihteeksi enemmän fiktioksi naamioituna. Silti lopputulos on pliisu. Tarina asiakkaansa kautta itseään terapoivasta terapeutista ei jaksa sykähdyttää, vaikka kieli kulkeekin kauniisti.

Kirja #82

Lukuvuosi 2016, kirja #82
Joshua Gaylord: When we were animals (2015, 319 s., 1.-2.11.): Taianomainen, ja yksi parhaita koskaan lukemiani teini-iän kuvauksia - olkoonkin että lähtökohtana on esittää puberteetti jonain konkreettisesti yliluonnollisena, eläimellisten vaistojen purkautumisena aina täyden kuun aikaan.

Vähän pelkäsin, että homma lähtee käsistä ja tylsistyy joksikin geneeriseksi ihmissusifarssiksi, vaan ei, pohjimmiltaan kyseessä on kaunis ja metaforinen kirja, jossa on mestarillinen kertojanääni, erilaiseksi nuoreksi itsensä kokeva Lumen, ja koskettava kasvutarina. Tulee mieleen Aino Kallas ja Sudenmorsian, mutta vain nykyajassa ja Amerikan mantereella.

Pidän aivan erityisesti siitä, miten maantieteilijän karttoihin viehtynyt tytär kuvaa sekä fyysistä että psyykkistä että sosiaalista ympäristöään, ja miten nimet ja niiden merkitykset vyöryvät painokkaina listoina läpi tekstin: Fancy, Rosebush, Mr. Hunter, ja tietysti itse Lumen, valo, vaikka lopulta ei ehkä kuitenkaan ole varmaa, pääseekö kertoja koskaan itse lopulta valoon teini-iän synkistä syövereistä.

Kirja #81

Lukuvuosi 2016, kirja #81
Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty: Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, 88s., 27.10.-1.11.): Ensimmäisessä omalle lapselle ääneen lukemassani lastenromaanissa on parisenkymmentä parin sivun mittaista lukua, jotka liittyvät vain löyhästi toisiinsa; näin ollen se on helppo valinta ensimmäiseksi pitkäksi iltakirjaksi. Aihepiirit ovat juuri nyt lapsesta kiinnostavia: kuu, tähdet, planeettojen liikkeet, robotit, raketit, koneet ja arkisten asioiden mielikuvitukselliset käyttötavat, esimerkiksi kahvinkeitin avaruusasemana, kiinnostavat. Urpo ja Turpo lastenhuoneen kavereineen ovat lapselle tuttuja rauhallisesta ja herkästä tv-animaatiosta, joka on jotenkin vielä sympaattisempi kuin tämä kirja kuvituksineen. Kuvia ei olekaan nyt ihan joka sivulla, niin kuin aiemmin lukemissamme kirjoissa, mutta lapsi ei ainakaan tällä kertaa valita kuvien puutetta. On aika kiva huomata, että liki koko valveillaoloaikansa liikkuvaa kuvaa "pulimesta" tuijottava parivuotias jaksaa näin hyvin keskittyä pelkästään kuuntelemaan tarinaa. Odotan ehkä jo aika innolla, mitä seuraavaksi ryhdymme lukemaan nyt, kun ovi on vähän auki jo pidemmillekin tarinoille.

Kirja #77

Lukuvuosi 2016, kirja#77

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016, 110s., 20.-21.10.) "Kuka määrää, millainen on pojan keho? Kuka määrää, että tuollainen, samanlainen, noin menee lanne ja tähän rytmiin sykkii sydän. Pojan ruumis on mun, munlainen, minä." "Mä en performoi poikaa. Mä en leiki poikaa. Mä en ole dragking lavalla."

Tällaisen napakan, asiallisen, ketään syyllistämättömän, lempeän ja lopulta melko valoisankin nuortenromaanin transpojasta voisi määrätä pakolliseksi monenlaisuuden siedätyshoidoksi kaikille. Ellei nyt sitten joku ota nokkiinsa siitä, että sen kirjoittaja on oletettu cis-nainen? Sitäkin kun tuntuu nykyään vaadittavan, että kaunokirjoittajalla pitäisi olla jokin omakohtainen suhde käsittelemiinsä aiheisiin. Itse olen pyrkinyt luottamaan taustatyöhön ja eläytymiskykyyn.

Kirja #69

Lukuvuosi 2016, kirja #69

Herman Koch: Illallinen (2013, 340 s., 6.-7.9.): Illallinen on yhden illallisen romaani, jonka varsinainen tarina - kaamea teko, johon illallistavien veljesten teini-ikäiset lapset ovat syyllistyneet - paljastuu vähitellen ruokalajien seuratessa toisiaan ja tunnelman kiristyessä äärimmilleen, kun perheet valitsevat, miten lasten julmuuteen tulisi suhtautua: armeliaasti vai oikeudenmukaisesti, itseä säästäen vai säästämättä. Tekniikka on koukuttava, mutta tämän illallisen ahmaisusta jää vastenmielinen jälkimaku: näinkö moraalittomia me loppujen lopuksi olemme?

Kirja #55

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Keltaisen kirjan)

Kirja #55

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014, 366 s., 3.-9.7.): Oi, näin kauniisti ja valoisasti voi kertoa tarinan, jossa itsetuhoisen alkoholisti-isän ja työn perässä matkustavan äidin teini-ikäinen tytär rakastuu mielisairaalaan suljettuun murhaajaan. Kauneus on kielessä ja yksityiskohdissa, ja valoisuus syntyy kronologiattomasta pysähtyneisyydestä, jossa vuodet ja vuosikymmenet elävät ikään kuin hiljakseen rinnan. Tässä kirjassa laitoshoito ei ole ruma sana, vaan etuoikeus: "Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932-1995." Niinpä.

Kirja #52

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjan ystävyydestä)

Kirja #52

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985, 188 s., 20.-21.6.): Surrealistinen unen ja valveen, aikuisen ja lapsen tajuntoja sekoittava kuvaus ihmisten välisten suhteiden julmuudesta. Etäännytys realismista toimii, ja lukukokemus on katarttinen. Tätä lisää (ja miten ihmeessä en ole jo lukenutkaan)!

Kirja #41

Lukuvuosi 2016, kirja #41
Helena Sinervo: Armonranta (2016, 403 s., 12.-15.5.)

Arvio: Ihan onnistunut  omaelämäkerrallinen sukuromaani hyödyntää monenlaisia kertojia - minäkertojina kirjailijaa itseään ja tämän puolisoa, kirjailijan isän Rauman murteella puhuttuja jaksoja, kirjailijan isänisän kirjeitä ensimmäisestä maailmansodasta jne. Sukupolvet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta aina on oleva lapsia ja vanhempia ja heidän välisiä suhteitaan.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.

Kirja #40

Lukuvuosi 2016, kirja #40
Anja Snellman: Antautuminen (2015, 325 s., 11.5.)

Arvio: Kevyt, helppo, laimea. Puhtaan omaelämäkerrallinen: jättää jälkeensä fiktion kaipuun. Pelkkä kirjailijan yksityiselämän kuvaus kiinnostaa kyllä - siksihän tämän lukee - mutta ei tyydytä kovin syvällisesti. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19:  Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi (no, kukapa ei haluaisi olla kirjailija joka kirjoittaa kirjailijasta joka kirjoittaa kirjailijasta jne.)

Kirja #39

Lukuvuosi 2016, kirja #39
Tiina Raevaara: Laukaisu (2014, 120 s.,  26.4.)

Arvio: Hyvin kirjoitettu yritys hahmottaa sitä, mikä ajaa onnettomia perheitä lopulliseen ahdinkoon. Ei tarkoituksella sensaatiohakuinen, mutta silti lukemisesta tulee vähän samanlainen tyhjä olo, kuin jos tirkistelisi tragedian yksityiskohtia jostain roskalehdestä.

Rakenteeltaan yhden päivän kattava pienoisromaani on kuitenkin hienon hallittu, vaikka Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä käyttäminen intertekstinä ei aivan aukea (ehkä siksi, etten ole itse lukenut sitä) ja vaikka paikoin ulkopuoliseksi jäävä kertojaminä tuottaakin vähän luonnoksen omaista tekstiä.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Kirja #35

Lukuvuosi 2016, kirja #35
Jukka Behm: Dr. Mumbai (2007, 261s., 18.4.)

Arvio: Moneen suuntaan hariva yhdenpäivänromaani, jossa intialaistaustainen lastenpsykiatri ummistaa silmänsä omilta vaikeuksiltaan (juurettomuus, ontto suhde äitiin ja isään, äidin ja isän mahdolliset avio-ongelmat, raskaana oleva avovaimo ja toisaalta tämän halukas sisar,  sopeutuminen avovaimon edellisen liiton lapsiin, asioiden piilottelu, tappouhkaukset, kiire...) ja keskittyy saarnaamaan lastenkasvatuksesta - missä päähenkilö ei vaikuta järin vakuuttavalta. Päähenkillöstä piirtyy kuitenkin kokonainen, kiinnostava kuva, sillä päivän tapahtumia seurataan vain hänen tajuntansa kautta. Kirjan luvut on kivasti nimetty tapahtumakellonajan mukaan. 

Yhdenpäivänromaaniksi Dr. Mumbai on kuitenkin ängetty aivan liian täyteen kaikkea - tapahtumia, takaumia, selityksiä - mikä kyllä korostaa päähenkilön kaoottista tilannetta mutta tekee kirjasta pinnallisen ja ulkokohtaisen. Yrittäessään sanoa paljon kirja ei yhtäkkiä sanokaan yhtään mitään. Suuret teemat maahanmuutosta ja kulttuurien kohtaamisesta hukkuvat merkityksettömiin yksityiskohtiin, kuten vaikkapa siihen, että suomen kielessä on runsaasti yhdyssanoja, jotka päähenkilö on oppinut kirjoittamaan yhteen. Keskeistä? No ei. 

Lisäksi päähenkilön kielinipous tuntuu oudolta kirjassa, jonka tekstissä on paljon normienvastaisuutta. Joku edeltävä lukija on kirvoittunut korjailemaan omistusliitteen käytön epäjohdonmukaisuuksia; minua risovat jostain syystä toistuvat oudot omistamiset: Miten joku voi omistaa siniset silmät? Mikseivät ne ole jollakulla?

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4: Maahanmuuttajasta kertova kirja.

Kirja #33

Lukuvuosi 2016, kirja #33
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (2015, 180s., 12.-13.4.)

Arvio: Helposti lähestyttävä ja synkistä aiheistaan huolimatta valoisa romaani käsittelee hirvittäviä lapsuudenkokemuksia, äidinrakkautta ja -rakkaudettomuutta, rotua, rasismia, ulkonäköä, selviytymisstrategioita ja sitä, miten mikään näistä ei ole yksioikoista tai itsestäänselvää. 

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Kirja #30

Lukuvuosi 2016, kirja #30
Carol Shields: Larryn juhlat (1997, 452s., 4.-7.4.)

Arvio: Helppolukuinen, osin temaattisesti, osin kronologisesti etenevä tavallisen miehen elämäntarina, 1900-luvun lopppupuolen yksilön koko kuva: on perhesuhteita, nuoruuden kipuilua, ammattiopintoja, työpaikkoja, sosiaalista nousua, avioeroja, oman lapsen kasvua, ystävyyssuhteita, kiinnostuksenkohteita, keski-iän kriisiä.

Romaani kuvaa kiinnostavasti nimenomaan oman aikansa (1977-1997) tyypillistä keskiluokkaista ihmistä, joka on aloittanut matalalta, apulaisfloristina, mutta kivunnut korkealle, menestyväksi maisema-arkkitehdiksi, jolla on kysyntää ja tuloja mutta kuitenkin jotenkin valju ja väsähtänyt olo. Seuraavan sukupolven (1997-2017) kuva olisi erilainen, minkä vuoksi Larryn juhlat tuntuu peruslukuromaania merkittävämmältä, kestävältä teokselta, vaikka sen päähenkilö, pensaslabyrintteja (!) intohimoisesti harrastava Larry, onkin jokseenkin epäsamaistuttava hahmo. (Huvittavasti juuri, kun olen ajatellut, että enpä ole koskaan nähnyt pensaslabyrinttia, Larryn kerrotaan matkaavan seuraavaksi Suomeen (!) tutustumaan satoihin jatulintarhoihin.)

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17: Kirjassa juhlitaan.

torstai 29. joulukuuta 2016

Kirja #25

Lukuvuosi 2016, kirja #25
Otto Lehtinen: Wurlitzer (2016, 448 s., 12.-13.3.)

Arvio: Ihan onnistunut esikoisteos, jossa kivaa sanontaa, vähän liikaa pituutta, suomalaisen kirjallisuuden tavaramerkiksi muodostunutta risteävien näkökulmien kerrontaa (milloin joku vihdoin luopuu kokijan nimellä otsikoiduista luvuista?), identiteetin etsintää ja mielestäni poikkeuksellisen hyvää transsukupuolisen kokemuksen kuvausta.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 49: Vuonna 2016 ilmestynyt kirja.

Kirja #23

Lukuvuosi 2016, kirja #23
Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010, 165 s., 9.3.)

Arvio: Erinomainen! Kaunis yhdistelmä maagista ja realistista. Suuria teemoja - sairastumista, kuolemaa, kuoleman jälkeistä elämää, perhettä, vanhempien ja lasten suhteita, sotaa, selviytymistä, uskontoa, kiintymystä, kaipausta  - käsitellään pienesti, kaikkea auki selittämättä. Kirjoitettu nuorille, mutta niin hyvin, että miellyttää aikuistakin lukijaa.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, sillä koska nuortenkirja, joku alaikäinen olisi voinut suositella tätä, vaikkei nyt oikeasti suositellutkaan, vaan ihan itse nuortenosastolta lainasin.

Kirja #21

Lukuvuosi 2016, kirja #21
Amity Gaige: Schroder (2013, 334 s., 6.3.)

Arvio: Höyhenenkevyt lukuromaani kärjistyvästä huoltajuuskiistasta sekä todellisen ja rakennetun identiteetin suhteesta. Kertoja pyrkii olemaan epäluotettava, mutta teknisesti asetelma jää jotenkin puolitiehen, ja kertoja vaikuttaa vain vilpittömästi vakuuttelevan valehdelleensa menneisyydestään pieleen menneen avioliittonsa aikana.

Temaattisesti kiinnostavinta tässä tyttärensä siepanneen isän road tripissä olisi kertojan taukoja ja hiljaisuuksia länsimaisessa taiteessa ja vuorovaikutuksessa käsittelevä tutkimus, mutta siihen viitataan vain vähän. Myös sinne tänne sirotellut alaviitteet vaikuttavat lähinnä teennäisiltä. Aineksia olisi, mutta lopputulos on kuin katsoisi jotain geneeristä oikeussalidraamaa. Ihan viihdyttävää, mutta ei liikuttavaa.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2: Matkakertomus.

Kirja #19

Lukuvuosi 2016, kirja #19
Markku Pääskynen: Sielut (2015, 254s., 26.-27.2.)
Arvio: Tavattoman hyvää kieltä. Vähäeleinen yhdenpäivänromaani. Parhaimmillaan lasten ajatusmaailman kuvaajana. Ei tarina-, vaan ihmiskeskeinen teos.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 15: Kirjan kansi on mielestäsi ruma (eikä sitä yhtään paranna kirjaston tarrakaan)