Näytetään tekstit, joissa on tunniste kerrontatekniikat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kerrontatekniikat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirja #92

Lukuvuosi 2016, kirja #92
Helmi Kekkonen: Vieraat (2016, 195 s., 25.-27.12.): Kaunis, jysähtävä episodiromaani Vieraat lainaa Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta - "hänestä oli aina tuntunut siltä, että oli hyvin vaarallista elää vaikkapa vain yksi päivä" - ja antaa lämpimänä kesäiltana pienille illallisille kokoontuneiden vieraiden lipua toistensa sivuitse kuin kuumailmapallojen haalenevalla  taivaalla. Kokonaisuus on vaikuttava, ja romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä pienimuotoinen että laaja, ja sen henkilöistä piirtyy sivumäärään nähden tarkka, kokonainen kuva, paikoin jopa ehkä liian selitettykin.

Temaattisesti romaani on jäntevä; sen kasassa pitävä voima on nimenomaan se, että kiintopisteeksi rajautuu vanhemmuus ja valinnat, se mitä on ja mitä olisi voinut olla, jos ei olisi juuri näiden vanhempien lapsi tai juuri tämän lapsen vanhempi tai vanhempi ollenkaan tai jos edes saisi olla vanhempi ja niin edelleen. Tyyliltään ja kerrontatekniikaltaan romaanin eri osat puolestaan hyödyntävät vaihtelevasti eri näkökulmatekniikoita minäkerronnasta sisäiseen fokalisaatioon, ja vaikka epäyhtenäisyys vähän häiritseekin, se saattaa silti olla perusteltu ratkaisu, joka tukee romaanin ohilipumisen tunnelmaa. Kukin jakso on omansa, vaikka osa kokonaisuutta.

Käsissä on myös kerrankin sellainen kotimainen romaani, jossa lukuja ei ole otsikoitu kokijan mukaan, vaan otsikoissa voi olla mitä tahansa yhdestä sanasta (esim. Yksin) kokonaiseen virkkeeseen (esim. Mitä kaikkea olisin voinut olla). Otsikoita tutkisi mielellään tarkempaankin ja miettisi, minne kaikkialle ne avaavat ajatuksia. Juuri siinä Vieraat onkin onnistuneimmillaan, että se tuntuu hyvin pienillä vihjeillä rakentavan jotain hyvin suurta, tai ainakin paljon enemmän kuin vain pintaa.

Kirja #76

KLukuvuosi 2016, kirja #76
Kim Stanley Robinson: Aurora (2015, 466 s., 1.-18.10.): Sukupolvialus palaa maahan, kertojana aluksen tietokone. Mm. evoluution rajoja, Fermin paradoksia sekä kielen ja tietoisuuden mahdollisuuksia käsitellään älyllisesti, kiinnostavasti ja vaikuttavasti.

Kirja #73

Lukuvuosi 2016, kirja #73

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (2016, 414 s., 28.9.-2.10.): Ensin riemastuttavan nautinnollinen, mutta lopussa ehkä jo vähän puuduttavaksi käyvän kokeellinen romaani, joka koostuu vain kertojan nauhoittamista keskusteluista ja tsäteistä, joissa kolmekymppinen työtön toimittaja pyristelee isänsä, ihmissuhteidensa ja oman aikansa luomasta varjosta.

Kirjoittaja taitaa puhutun kirjoitetun kielen paremmin kuin kukaan toinen koskaan - tyyliin "luen ja kirjotan melkeen vaan ENG siks semi epä fluentti internet vernacular finglish argot :p (--) haluisin kyl osata proper kirjakieltä" - ja käy henkilöidensä kautta mitä mainiointa aikalaiskeskustelua kulttuurista ja kaikesta sen ympärillä - ironisesti ja/tai ei-ironisesti. Miten vain, Rakkaus niinku naurattaa useaan otteeseen ja onnistuu ehkä sanomaan ikiaikaisesta teemastaankin jotain tuoretta.

Kirja #50

Lukuvuosi 2016, kesäkurssi (Helmet-lukubingoon rasti ruutuun Kirjan, jossa on kuvia)

Kirja #50

Han Kang: The Vegetarian (2007, 183 s., 13.-14.6.): Vuoden Man Booker -voittaja on järisyttävä lukukokemus naisesta, joka näkee unen, ryhtyy kasvissyöjäksi ja luopuu vähitellen ihmiselämästä tullakseen puuksi. Kolmeen osaan ja kolmeen eri kokijaan jakautuva romaani on visuaalinen, ja sen upea symboliikka herättää komeita konkreettisia mielikuvia. Romaani on oudointa kirjallisuutta, jota olen aikoihin lukenut, ja niin tavattoman hyvä. Oletan, että se käsittelee pohjimmiltaan perheväkivaltaa ja kaikenlaisten pakkojen ja rooliodotusten aiheuttamia ahdistuksia, mutta en nyt väitä mitään varmaa, koska kulttuuri: kirja on ensimmäinen koskaan lukemani eteläkorealainen romaani. Hieno.

Kirja #47

Lukuvuosi 2016, kirja #47
Kreetta Onkeli: Kutsumus (2010, 237 s., 8. - 9.6.)

Arvio: Kutsumus on ankea ja surumielinen parodia kirjailijan ammatista ja kustannusalan kuvioista. Se ei jaksa naurattaa, vaikka tarkoitus kai olisi. Tai sitten sen karikatyyrit ovat vain omaan makuuni liian rouhevia - jos on esimerkiksi tarkoitus tölväistä nykyistä kirjallisuuskritiikkiiä, miksi tehdä se kuvittelemalla päivälehden kulttuuriosaston kirja-arvion otsikoksi "Lähde jo v**ttuun kämpästäsi, Sanelma Salminen!"? Ei kai näin epätunnistettavan alatyylinen otsikointi edes hymyilytä, kun kritiikkiä voisi piikitellä osuvamminkin?

Onkeli kirjoittaa päälauseita. Tyyli on niukka, toteava. Virkkeessä on usein vain yksi päälause, ja ylipäätään kaikenlaisia konnektoreja on käytetty vähän, jos lainkaan. Yritystä itseironiaan on; maakuntakiertueella kirjastoon kirjailijaa kuulemaan tullut lukija arvostelee tämän tyyliä: "Aivan kuin Antti Hyry kirjoittaisi yksinhuoltajan arjesta."

Mistä lie Hyry kirjoitti, mutta vähän tietysti hymähdyttää, kun Onkelin fiktiivinen minä pohdiskelee, kirjoittaisiko kolmesataasivuisen kuvauksen omakotitalon rakentamisesta vai seurasiko modernismin hengessä "grillikatoksen rakentamista". Eivät nämä hymähdyksen hetket kuitenkaan kauan kanna, ja moneen kertaan tulee kysyttyä kuin HS:n kriitikko (9.4.2010): "[M]iksi Kutsumus kannattaisi lukea?"

Sovellan Helmet-lukuhaasteen kohtaan  33: Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos, sillä vaikka Kutsumus ei toki millään muotoa ole Onkelin viimeinen eikä edes viimeisin teos, se on kuitenkin hänen toistaiseksi viimeisin aikuisille suunnattu romaaninsa ja viestii ehkä jotakin siitä, miksi Onkeli on parhaillaan opiskelemassa itselleen uutta ammattia (ks. HS 21.5.2016).

Kirja #42

Lukuvuosi 2016, kirja #42
Riku Korhonen: Lääkäriromaani (2008, 444 s., 18.-21.5.)

Arvio: Hyvin rakennettu. Pidän etenkin siitä, miten eri kertojien ja kokijoiden kuvaukset limittyvät toisiinsa; hauska detalji on esimerkiksi tekstuaalisesti etäällä toisistaan sijaitsevien mutta ajallisesti päällekkäisten lukujen aloittaminen samalla fraasilla. 

Sovitetaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja, sillä Korhonen tekee Irakin sodasta maailmanpoliittisen intertekstin päihde-, ihmissuhde- ja muissa riippuvuuksissaan päämäärättömästi ajelehtivien henkilöittensä yksityiselle elämälle.

Kirja #41

Lukuvuosi 2016, kirja #41
Helena Sinervo: Armonranta (2016, 403 s., 12.-15.5.)

Arvio: Ihan onnistunut  omaelämäkerrallinen sukuromaani hyödyntää monenlaisia kertojia - minäkertojina kirjailijaa itseään ja tämän puolisoa, kirjailijan isän Rauman murteella puhuttuja jaksoja, kirjailijan isänisän kirjeitä ensimmäisestä maailmansodasta jne. Sukupolvet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta aina on oleva lapsia ja vanhempia ja heidän välisiä suhteitaan.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.

torstai 29. joulukuuta 2016

Kirja #27

Lukuvuosi 2016, kirja #27
Satu Taskinen: Täydellinen paisti (2011, 307s., 23.-28.3)
Arvio: Sitkeä yhdenpäivänromaani  pyhäinpäivän sukupäivällisistä, jonka kerronta on niin paksua tajunnanvirtaa, ettei sitä ole saada niellyksi.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1: Ruuasta kertova kirja.

Kirja #20

Lukuvuosi 2016, kirja #20
George Saunders: Joulukuun kymmenes (2013, 230 s., 4.-6.3.)
Arvio: Hauskaksi ja älykkääksi kehuttu satiirinen novellikokoelma, joka tekee teräviä havaintoja aikamme ihmisyydestä - tai oikeastaan epäihmisyydestä.

Itse koin tekstit hyvin ahdistaviksi, eikä naurattanut yhtään; satiiri tuntui pikemminkin ylimieliseltä piikittelyltä ihmisten osattomuutta kohtaan. Novellien aiheet ovat äärimmäisen rankkoja, ehkä jotenkin raflaavasti valittujakin, ja vaikka Saunders taituroikin kielellä, ote on vaikea ja etäinen, niin että saa pinnistellä kuin jotain kovaa scifiä lukiessaan, että mistä tässä voisi olla kyse.

En innostu teksteistä kokonaisuutena, vaikka muutama novelli erottuukin edukseen, esimerkiksi näkökulmatekniikaltaan hieno Kunniakierros, siirtolaisten hyväksikäyttöä ja ökyilyä kritisoiva Semplica-päiväkirjat ja tyylilajeilla leikittelevä Ritarillinen fiaskoni sekä elämään ja kuolemaan jotenkin armollisesti suhtautuva niminovelli Joulukuun kymmenes.

Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan (jos kokonainen päivä lasketaan ajaksi 😊)

Kirja #19

Lukuvuosi 2016, kirja #19
Markku Pääskynen: Sielut (2015, 254s., 26.-27.2.)
Arvio: Tavattoman hyvää kieltä. Vähäeleinen yhdenpäivänromaani. Parhaimmillaan lasten ajatusmaailman kuvaajana. Ei tarina-, vaan ihmiskeskeinen teos.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 15: Kirjan kansi on mielestäsi ruma (eikä sitä yhtään paranna kirjaston tarrakaan)

Kirja #11

Lukuvuosi 2016, kirja #11
Simone de Beauvoir: Kauniit kuvat (1966, 202s., 27.1.)
Arvio: vähän vanhanaikainen, esteettinen, woolfmainen, hyvä
Sopii Helmet-kirjahaasteen kohtaan 16: Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, sillä vaikka de Beauvoir toki onkin tuttu, mä sitä lukenut ole, ja sen kaunokirjallinen tuotanto tuli vastaan kirjastossa liki täytenä yllätyksenä - suomennettuja teoksia näyttäisi olevan kymmenkunta (!).

Poikkeuksellisesti luin Kauniit kuvat ottamatta siitä mitään selville etukäteen - yleensä googlaan tutukin kirjat, luen arvosteluja, blogitekstejä ja muita mainintoja aika paljon, ennen kuin oikeastaan edes teen lukupäätöstä - mutta nyt lähdin liikkeelle takakansitekstistä: kirjan ideana olisi "kaataa kulisseja keveitten ihanteitten maailmassa". Fine.

Alkuun kirjan 3. ja 1. persoonan välillä vaihtelevaan (!) näkökulmatekniikkaan oli vaikea päästä sisälle eikä keskushenkilö Laurence, keski-iän kynnyksellä oleva kopivraitteri, kahden esiteini-ikäisen tytön äiti, ollut erottua sivuhenkilöistä. Kuitenkin varsin pian pinnallisten 60-lukuisten pariisilaisten kutsuista ja rakastajista toisiin soljuva, jokseenkin merkityksetön mutta krysanteemein, asterein ja dahlioin estetisoitu elämä veti mukaansa, ja oli helppo hahmottaa, että se nähdään nimenomaan Laurencen kokemuksen kautta. 

Laurencen ja hänen piirinsä elämä on yltäkylläistä mutta tyhjää ja välinpitämätöntä - jollakulla henkilöistä on tosissaan jopa pokkaa sanoa ääneen, että olisi mieluummin kannattanut ajaa pyöräilijän päälle kuin romuttaa auto väistämällä ojaan (!). Siihen asti kunnes hänen noin kymmenvuotias tyttärensä alkaa esittää äidilleen sen tyyppisiä kysymyksiä kuin "miksi me ollaan olemassa", Laurencen elämän syvimmät pulmat liittyvät siihen, miten myydä ihmisille mielikuvilla sellaista, mitä heillä jo on tai mitä he eivät tarvitse. Tai miten jättää rakastajansa.

Maailman ilmiselvistä epäkohdista - nälänhädästä, mielipidevangeista, diktatuureista - huolimatta kirjan henkilöt onnistuvat maalailemaan tulevaisuudestakin sellaisen kuvan, että mitään tekemättä koko maailma parinkymmenen vuoden päästä olisi jokin automaation ja koneellistumisen jälkeinen synteettisyyden auvoisa paratiisi. Ajatus sekä hymähdyttää naiiviudessaan että hyytää tarkkanäköisyydessään. 

Pohjimmiltaan kirja käsitellee eksistentiaalista ahdistusta; siitä siis kansitekstin keveät ihanteet ja kaatuvat kulissit. Pakko kuitenkin myöntää, että koska lähdin taustoitta liikkeelle, en olisi tiivistänyt kirjan sanomaa eksistentialismin alle katsomatta Googlesta. En vaikka de Beauvoir ja Sartre, jonka Inhon kaltaisia fyysisiäkin oireita Laurencen tyhjyys lopulta saa.

Kauniit kuvat on kuitenkin mielestäni valoisampi kuin esim. Inho Laurencen pannessa lopussa toivonsa lapsiinsa ja heidän toisin kasvattamiseensa. Laurence nimittäin kaiken angstinkin keskellä näkee jonkinlaisen mahdollisuuden, mutta Inhossahan eksistentiaalinen kriisi lopulta johtaa johonkin täydelliseen katoamiseen ja musertumiseen, eikö?

Pitäisikö kysyä Googlelta? :)