Näytetään tekstit, joissa on tunniste opettajat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opettajat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirja #90

Lukuvuosi 2016, kirja #90
Antti Hyry: Kurssi (1993, 159 s., 8.-9.12.): 1950-luvun alun Pohjois-Suomen koleassa kesässä nimeämätön, mutta varmasti kovin nuoren kirjailijan omakuvan oloinen lukiolaispoika suorittaa opettajansa johdolla lukion toisen vuoden matematiikan kurssia ja lukee itsekseen mm. kieliä tenttiäkseen syksyn tullen yhden vuosiluokan yli.

Ollaan nuoren miehen tajunnassa, ja romaani panee merkille sen, minkä poikakin: luonnon, päivän kulun, matemaattisen todistamisen kauneuden, oppimisen omituisuuden, kielen ja kokemuksen suhteen. Ajatus kulkee, niin kuin se kulkee, se katkeaa, haparoi, tarttuu uuteen, palaa takaisin, muistaa, ennakoi, kiintyy hetkeen. Välillä pää kirjoittaa runoa, välillä derivoi, lause kulkee. Ja vaikka en itse yritäkään saada tolkkua niistä derivaatan teoreemista, joita kirjan poika ajattelee sivu toisensa perään, nekin kulkevat miellyttävästi juuri niin kuin hyvin muotoiltu lause aina kulkee, ja tulen jälkikäteen tavattoman hyvälle mielelle, kun luen ikivanhasta kirja-arviosta (HS 4.11.1993), miten kriitikkokin yhdistää funktioiden kulun elämänkulkuun vähän sen suuntaisesti kuin itsekin lukiessani ajattelin. Vaikka en ihan loppuun asti ajatellutkaan.

Mitä sitten lienee kirjailija itse ajatellut kirjoittaessaan, sitä en arvaile, mutta sellaisen lempeän ja lohdullisen käsityksen tästä pienestä ja vähäeleisestä romaanista saa, että pikkuhiljaa kaikki jäsentyy hyvään suuntaan juuri niin kuin oikein on, vaikkei se tässä hetkessä siltä tuntuisikaan.

Kirja #78

Lukuvuosi 2016, kirja #78
Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus (1994, 155 s., 21.-22.10.): Yllättävän ajankohtainen, tai ehkä sitten vain ajattoman oloinen, syvällinen pienoisromaani kirjallisuudesta elävästä lukion äidinkielen opettajasta, joka erään oppitunnin jälkeen romahtaa ja joutuu käymään läpi oman elämänsä sivuhenkilöyttään.

Tällainen romaani ja sen suomentajan punniten kirjoitetut jälkisanat ovat kyllä todellista mannaa meille, jotka romaanin päähenkilön tavoin a) opetamme Ibsenin Villisorsaa (tai jotakin vastaavaa) niin usein, että osaamme sen ulkoa, b) nautimme keskustella fiktiivisistä henkilöistä kuin he olisivat todellisia, c) voimme hyvin käydä pitkiä sisäisiä monologeja siitä, mikä kaikki oikeastaan lasketaan 1920-luvun kirjallisuudeksi ja miksi, ja d) toivomme olevamme henkilöhahmo Thomas Mannin romaanissa. Edes sivuhenkilönä.

Kai näitä tällaisia joku muukin arvostaa, kun tämänkin kirjoittaja on palkittu mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Vai istuuko niissäkin pöydissä vain äikänmaikkoja? :)