Lukuvuosi 2016, kirja #88
Jari Tervo: Matriarkka (2016, 446 s., 26.11.-4.12.): Luen ensimmäisen Jari Tervoni, tänä vuonna ilmestyneen Matriarkan, HS:n (15.9.2016) kriitikon mukaan tekijänsä parhaan. Ja kyllä, eläytyessään Neuvostoliiton suomalaisten kohtaloon Tervo on koskettava, taitava ja tarkkanäköinen; pidän aivan erityisesti hänen maagisesta realismistaan, joka tuo tarinaan kauniin, symbolisen tason. Tervon kieli haastaa mukavasti, kunhan vain ensin saan pääni mukautumaan lauseiden pyöritykseen. Kriitikko kuvailee tyyliä työlääksi, ja alkuun se sitä onkin. Vuosisadat vierivät vinhasti virkkeestä toiseen, ja kun juonikin etenee epäkronologisesti, saa kaltaiseni pikalukija kyllä hetken tehdä töitä pysyäkseen pyörinän kyydissä. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, ja mehevästi Tervo tarinaansa iskee.
Toisaalta tarinan nykypäivään yltävät osat harovat minusta jo vähän liiankin vinhasti, ja tyyli äityy saarnaavaksi - mutta kuitenkin niin, että on vaikea sanoa, mihin saarnan kärki kohdistuu. Kriitikon mukaan kyse on siitä, ettei Tervo päästä ketään helpolla, että meissä kaikissa on niin hyvät kuin huonot puolemme ja ettei kukaan ole sen enempää syytön kuin täysin syypääkään. Minusta näin manifestoiva ja tendenssimäinen kirjoitus kuitenkin antaisi odottaa ponnekkaampaa kannanottoakin. Kyllä ryöpytyksen välistä lopulta ainakin sellainen ajankohtainen käsitys piirtyy, että aikamme rasismilla ja ylipäänsä kyvyttömyydellä sietää mitään toiseutta on syvät juuret - ja pelottavat vastineensa aivan lähihistoriassakin.
Ja tuon historian kirjoitukseen Tervo on vaikuttavan näköisen lähdeluettelon perusteella hyvin perehtynyt. Näkisin, että hyvä perehtyneisyys jos ei nyt täysin oikeuta niin ainakin vakaasti puolustaa sitä, että Tervo valtavirtasuomalaisuuden edustajana omii itselleen mahdollisuuden eläytyä vähemmistösuomalaisten kokemusmaailmaan. On juuri niin kuin HS:n kriitikkokin arvelee: jos ei yritä "nähdä vivahteita vieraassa ja asettua heidän oloihinsa", ei mitään yhteisymmärrystä voida koskaan saavuttaa. Jos ei saa eläytyä, jäädään ikuisesti jankkaamaan, ettei voi ymmärtää, koska ei voi ymmärtää. Ja ymmärtäväisyys kun nyt ehkä sitten olisi sen kitkattoman yhteiselon lähtökohta. Kai.
