Lukuvuosi 2016, kirja #92
Helmi Kekkonen: Vieraat (2016, 195 s., 25.-27.12.): Kaunis, jysähtävä episodiromaani Vieraat lainaa Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta - "hänestä oli aina tuntunut siltä, että oli hyvin vaarallista elää vaikkapa vain yksi päivä" - ja antaa lämpimänä kesäiltana pienille illallisille kokoontuneiden vieraiden lipua toistensa sivuitse kuin kuumailmapallojen haalenevalla taivaalla. Kokonaisuus on vaikuttava, ja romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä pienimuotoinen että laaja, ja sen henkilöistä piirtyy sivumäärään nähden tarkka, kokonainen kuva, paikoin jopa ehkä liian selitettykin.
Temaattisesti romaani on jäntevä; sen kasassa pitävä voima on nimenomaan se, että kiintopisteeksi rajautuu vanhemmuus ja valinnat, se mitä on ja mitä olisi voinut olla, jos ei olisi juuri näiden vanhempien lapsi tai juuri tämän lapsen vanhempi tai vanhempi ollenkaan tai jos edes saisi olla vanhempi ja niin edelleen. Tyyliltään ja kerrontatekniikaltaan romaanin eri osat puolestaan hyödyntävät vaihtelevasti eri näkökulmatekniikoita minäkerronnasta sisäiseen fokalisaatioon, ja vaikka epäyhtenäisyys vähän häiritseekin, se saattaa silti olla perusteltu ratkaisu, joka tukee romaanin ohilipumisen tunnelmaa. Kukin jakso on omansa, vaikka osa kokonaisuutta.
Käsissä on myös kerrankin sellainen kotimainen romaani, jossa lukuja ei ole otsikoitu kokijan mukaan, vaan otsikoissa voi olla mitä tahansa yhdestä sanasta (esim. Yksin) kokonaiseen virkkeeseen (esim. Mitä kaikkea olisin voinut olla). Otsikoita tutkisi mielellään tarkempaankin ja miettisi, minne kaikkialle ne avaavat ajatuksia. Juuri siinä Vieraat onkin onnistuneimmillaan, että se tuntuu hyvin pienillä vihjeillä rakentavan jotain hyvin suurta, tai ainakin paljon enemmän kuin vain pintaa.
