Kirja #87

Lukuvuosi 2016, kirja #87

Astrid Lindgren: Pikkuveli ja Katto-Kassinen (1955, 168 s., 25.11.-29.11.): Lapselle ääneen luettua, vanhaa mutta sillä lailla ajatonta, ettei ihan koko ajan tarvitse pysähtyä selittelemään. Kassinen on kiinnostavan ristiriitainen hahmo - asuu kiehtovasti katolla ja surraa ympäriinsä viehättävällä pikkumoottorillaan, mutta käyttäytyy niin omavaltaisesti, että en oikein pysty siitä pitämään. Sen sijaan pidän valtavasti kuvauksista, jotka saavat valoisan kevätillan kaupungin kattojen yllä nousemaan elävästi silmien eteen: "Valkoiset verhot liehuivat hiljaa edestakaisin aivan kuin ne olisivat vilkkuttaneet pienille, kalpeille tähdille kevättaivaalla." Näiden tällaisten virkkeiden vuoksi minä luen, ja tällaisten kuvien haluaisin piirtyvän lapsellekin. Tiedä sitten, mitä lapsi tästä tykkäsi, mutta kun sanoin, että nyt se kirja loppui, lapsi kysyi: "Mitä siellä Kirkkonummella [kirjastossa] oli vieläkin?", eli ymmärtääkseni pyysi lisää. 😊

Kirja #85

Lukuvuosi 2016, kirja #85

John Steinbeck: Eedenistä itään (1952, 680 s., 5.-16.11.): Sivistyksen aukkojen paikkailua vaihteeksi Kalifornian auringon alla. Suurta ja rönsyilevää, niin hyvää kerrontaa, ikiaikaisia kysymyksiä siitä, tekeekö ihminen itsensä itse vai kantaako vain verensä perintöä. Lämminhenkinen, vaikka kyllä mua paikoin kauhistutti ihmisen käsittämätön julmuus ja raakuus ja se, miten joissakuissa kirjan henkilöissä jokin selittämätön pahuus vain tuntui kärjistyvän äärimmäisiin tekoihin ilman mitään järkeenkäypää syytä. (Vai luinkohan taas vain liian kursorisesti? Kun lukee kaksi, kolme sataa sivua aamuyöllä kolmen ja kuuden välillä, voi selkeäkin juoni muuttua mielessä vähän aukkoiseksi.)

Kirja #84

Lukuvuosi 2016, kirja #84

Anja Snellman: Lähestyminen (2016, 143 s., 4.11.): Snellman kirjoittaa omasta elämästään, vaihteeksi enemmän fiktioksi naamioituna. Silti lopputulos on pliisu. Tarina asiakkaansa kautta itseään terapoivasta terapeutista ei jaksa sykähdyttää, vaikka kieli kulkeekin kauniisti.

Kirja #83

Lukuvuosi 2016, kirja #83

Jörn Donner: Presidentti (1986, 255 s., 4.11.): Luullakseni ironinen ja sarkastinen tarina toimittajasta, jonka salainen rakkaussuhde pitkäaikaiseen ja hyvin vaikutusvaltaiseen Presidenttiin halutaan julkistaa tai ainakin saattaa tutkijoiden käyttöön huippusalaiseen, kallioon louhittuun Arkistoon. Vetävä ja väkevä lukukokemus, ja huvittava, vaikka tietysti kun ajallinen etäisyys romaanin kuvaamaan Suomeen on jo hyvin pitkä, en voi olla ihan varma, kuinka kieli poskessa Donner on juttunsa kirjoittanut. Hämmentävän ajankohtainen se kuitenkin on; eikö vielä tänäkin vuonna yhden pitkäikäisen presidentin naissuhteita ole mediassa pidetty esillä?

Kirja #82

Lukuvuosi 2016, kirja #82

Joshua Gaylord: When we were animals (2015, 319 s., 1.-2.11.): Taianomainen, ja yksi parhaita koskaan lukemiani teini-iän kuvauksia - olkoonkin että lähtökohtana on esittää puberteetti jonain konkreettisesti yliluonnollisena, eläimellisten vaistojen purkautumisena aina täyden kuun aikaan.

Vähän pelkäsin, että homma lähtee käsistä ja tylsistyy joksikin geneeriseksi ihmissusifarssiksi, vaan ei, pohjimmiltaan kyseessä on kaunis ja metaforinen kirja, jossa on mestarillinen kertojanääni, erilaiseksi nuoreksi itsensä kokeva Lumen, ja koskettava kasvutarina. Tulee mieleen Aino Kallas ja Sudenmorsian, mutta vain nykyajassa ja Amerikan mantereella.

Pidän aivan erityisesti siitä, miten maantieteilijän karttoihin viehtynyt tytär kuvaa sekä fyysistä että psyykkistä että sosiaalista ympäristöään, ja miten nimet ja niiden merkitykset vyöryvät painokkaina listoina läpi tekstin: Fancy, Rosebush, Mr. Hunter, ja tietysti itse Lumen, valo, vaikka lopulta ei ehkä kuitenkaan ole varmaa, pääseekö kertoja koskaan itse lopulta valoon teini-iän synkistä syövereistä.

Kirja #81

Lukuvuosi 2016, kirja #81

Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty: Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, 88s., 27.10.-1.11.): Ensimmäisessä omalle lapselle ääneen lukemassani lastenromaanissa on parisenkymmentä parin sivun mittaista lukua, jotka liittyvät vain löyhästi toisiinsa; näin ollen se on helppo valinta ensimmäiseksi pitkäksi iltakirjaksi. Aihepiirit ovat juuri nyt lapsesta kiinnostavia: kuu, tähdet, planeettojen liikkeet, robotit, raketit, koneet ja arkisten asioiden mielikuvitukselliset käyttötavat, esimerkiksi kahvinkeitin avaruusasemana, kiinnostavat. Urpo ja Turpo lastenhuoneen kavereineen ovat lapselle tuttuja rauhallisesta ja herkästä tv-animaatiosta, joka on jotenkin vielä sympaattisempi kuin tämä kirja kuvituksineen. Kuvia ei olekaan nyt ihan joka sivulla, niin kuin aiemmin lukemissamme kirjoissa, mutta lapsi ei ainakaan tällä kertaa valita kuvien puutetta. On aika kiva huomata, että liki koko valveillaoloaikansa liikkuvaa kuvaa "pulimesta" tuijottava parivuotias jaksaa näin hyvin keskittyä pelkästään kuuntelemaan tarinaa. Odotan ehkä jo aika innolla, mitä seuraavaksi ryhdymme lukemaan nyt, kun ovi on vähän auki jo pidemmillekin tarinoille.

Kirja #80

Lukuvuosi 2016, kirja #80

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016, 402 s., 28.-31.10.): Saisio osaa ja onnistuu. Mies, ja hänen asiansa on teknisesti taitava romaani, jossa ihailtavan vähäeleisesti päähenkilön piinaavan kuumottava elämänvalhe vähä vähältä paljastetaan tai ollaan paljastamatta ja jossa äärimmilleen hiottu lause pyörittää mahdollisen syyllisyyden ja sovituksen teemaa niin, että tekee mieli lukea teos heti uudestaan nähdäkseen, paljastaako sen epäluotettava kertoja jossain rivien välissä vielä jotakin, joka ehkä ensi  lukemalta jäi huomaamatta.